Ristiretket

Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Jeesus Kristus Syntymä Ristiinnaulitseminen Ylösnousemus
Raamattu Vanha testamentti Uusi testamentti Evankeliumi Raamatun kaanon
Teologia Jumala Kolminaisuus Isä Poika Pyhä Henki Apologetiikka Kaste Kirkko Kristologia Lähetystyö Pelastus Uskontunnustus
Historia Aikajana Apostolit Pietari Paavali Maria Varhaiskristillisyys Kirkkoisät Konstantinus Kirkolliskokoukset Augustinus Suuri skisma Ristiretket Akvinolainen Uskonpuhdistus Luther
Tunnustuskunnat Läntinen Katolinen Protestantismi Adventismi Anabaptismi Anglikanismi Baptismi Kalvinismi Evankelikalismi Pyhitysliike Luterilaisuus Metodismi Helluntaiherätys Itäinen Idän katoliset kirkot Ortodoksinen kirkko Orientaaliortodoksiset kirkot Restorationismi Jehovan todistajat Myöhempien aikojen pyhien liike Ykseyshelluntailaisuus
Muuta aiheesta Jumalanpalvelus Kirkko Kirkkovuosi Taide Kritiikki Ekumenia Musiikki Rukous Saarna Symbolit
Kristinuskon teemasivu
n k m

Ristiretket (lat. expeditio cruciata) olivat paavin hyväksymiä, uskonnon avulla perusteltuja sotaretkiä, joita tehtiin keskiajalla. Aluksi tarkoitus oli vallata Jerusalem takaisin kristittyjen hallintaan, koska Egyptin fatimidit olivat estäneet pyhiinvaellukset sinne.^[1] Ristiretket alkoivat sen takia aseellisina ”pyhiinvaelluksina” Välimeren itärannikolle 1000-luvun lopussa. Ne eivät kuitenkaan kohdistuneet muslimeja, vaan seldzukkeja eli ”persialaisia” vastaan, sillä muslimeja pidettiin ainoastaan kristillisenä harhaoppina.^[2] Näiden ristiretkien merkittävä organisaatioperusta oli Temppeliherrojen ritarikunta, joka sai paavilta virallisen aseman uskonsodan käymiseen.

Ristiretkien sotilaallinen menestys johtui osaksi siitä, että vastavoimana olleessa seldzukkivaltakunnassa oli otettu käyttöön heimorakenteeseen perustuva appanaasi-järjestelmä. Sen tuloksena valtakunta oli hajonnut itsenäisten sotaherrojen hallitsemiin pieniin alueisiin, jotka kävivät omia sotiaan.^[3]

Myöhemmin ristiretkiä tehtiin myös Euroopassa olevia pakanallisia tai harhaoppisina pidettyjä maita ja kansoja vastaan muun muassa Itämeren etelärannikolle. Itämeren piirissä niillä ei aina ollut paavin virallista tukea, eivätkä aikalaisetkaan pitäneet niitä ristiretkinä. Nimitys saattoi syntyä vasta myöhemmässä historiankirjoituksessa.

Merkittäviä olivat myös kerettiläisiä vastaan tehdyt ristiretket, joihin kuuluivat sotaretket kataareja eli albigenssejä vastaan Etelä-Ranskassa ja hussilaisia vastaan Böömissä.

Länsi-Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen läntinen Eurooppa oli ollut heikkouden tilassa. Ennen 1000-lukua Länsi-Eurooppa joutui kestämään siihen ulkopuolelta suuntautuneita hyökkäyksiä, jossa eri ilmansuunnista sitä ahdistelivat Skandinaviasta tulleet viikingit, Unkarin suunnalta tulleet madjaarit ja Pohjois-Afrikassa ja Espanjassa valtaa pitäneet arabit. Tilanne helpottui lännessä ensimmäisen vuosituhannen päättymisen aikoihin, kun useat Länsi-Eurooppaa uhanneet kansat Espanjan muslimeja lukuun ottamatta kääntyivät kristinuskoon. Samalla väestönkasvu oli läntisessä Euroopassa voimakasta, minkä lisäksi myös talous koheni. Näin myös Länsi-Euroopasta tuli vakavasti otettava poliittinen tekijä Euroopan ja Lähi-idän alueella, missä se saattoi tasavertaisesti haastaa niin Bysantin kuin myös islamin valtapiiriin kuuluneet alueet.^[4]

Läntisen Euroopan vahvistuessa sisällissodat raastoivat islamilaista maailmaa. Espanjassa Còrdoban kalifaatti hajosi pikkuvaltioiksi vuoden 1000 tienoilla, ja Espanjan takaisinvalloitus eteni varmoin askelin. Myös paavius osoitti vahvistumistaan. Paavi Aleksanteri II ilmoitti synninpäästöistä kaikille Espanjaan lähteville ritareille. Paavien kuva tehtävistään ja vallastaan voimistui, ja Leo I:n aikaiset ajatukset paavillisesta ylivallasta voimistuivat. Esimerkiksi Pyhä Gregorius VII katsoi paavinistuimelle kuuluvan täydellisen hallintovallan niin kirkossa kuin koko maailmassakin.^[5] Samoin kirkon sisällä alettiin ajatella, että maallisen vallan tuli olla hengellisen vallan ja siten kirkon alainen kaikissa asioissa, jotka koskisivat moraalia tai uskoa. Paavi Gregorius VII katsoi, että paavilla oli oikeus erottaa halutessaan keisareita viroistaan.^[6] Paavin valtavaatimuksen herättivät vastarintaa, minkä seurauksena paavinistuin kävi useita vuosikymmeniä kestäneen investituurariidan maallisten hallitsijoiden kanssa. Sen tuloksena lopulta tunnustettiin paavin muuttunut asema Euroopassa sekä maallisten hallitsijoiden valta.^[7]

Arabit olivat valloittaneet Jerusalemin Itä-Roomalta 600-luvulla, mutta kristittyjen pyhiinvaellukset sinne jatkuivat.^[8] Jerusalemin pyhiä paikkoja olivat muun muassa perimätietoon perustuvat paikat Jeesuksen kuolin- sekä hautapaikasta. Muutenkin ”Pyhänä maana” tunnettu Lähi-idän alue nykyisen Israelin alueella oli kristityille pyhää, koska Jeesuksen katsottiin eläneen juuri siellä.^[8] Egyptiä hallinneet fatimidit kiristivät suhtautumista kristittyihin alamaisiinsa 1000-luvun alussa. Vuonna 1009 he määräsivät Jerusalemin Pyhän haudan kirkkona tunnetun rakennuksen purettavaksi ja estivät kristittyjen pyhiinvaellukset.^[1] Myöhemmin kalifit rakensivat kirkon uudelleen Bysantin myöntämien avustusten turvin.^[9]

Jerusalemissa kohtasivat eri uskontojen väliset ristiriidat. Jerusalem oli juutalaisen uskonnon pyhä kaupunki. Kristityille Jerusalem oli pyhä paitsi Vanhan Testamentin kertomusten nojalla myös Kristuksen ristiinnaulitsemisen paikkana. Arabien uskonnossa Jerusalem nousi keskipisteeksi kalifi Abd al-Malikin aikana, jolloin sinne rakennettiin arabivaltion keskuspyhäköksi Kalliomoskeija.^[10]

Egyptin fatimidit olivat 1000-luvun alussa estäneet pyhiinvaellukset Pyhälle maalle, mikä herätti laajaa suuttumusta kristillisessä Euroopassa.^[1] Normannikuningas Roger d'Hautevillen onnistunut Sisilian valtaus 1060–1070-luvuilla oli toisaalta osoittanut muslimivallassa olevia heikkouksia.^[1] 1000-luvulla Lähi-itään nousi uusi imperiumi, kun Keski-Aasiasta tulleet turkkilaiset seldzukit kukistivat buijidien vallan Bagdadissa ja valtasivat suuria alueita.^[1] Seldzukeista tuli uhka myös Bysantille, minkä johdosta Bysantin keisari Aleksios I Komnenos pyysi vuonna 1095 apua paavi Urbanus II:lta heitä vastaan.

Urbanus II piti (tai hänen luullaan pitäneen) Clermontin kirkolliskokouksessa vuonna 1095 puheen, jossa hän vaati pyhän haudan vapauttamista. ^[1][11][12] Lisäksi paavi ”antoi Jumalan hänelle suomalla vallalla kaikkien ristiretkissä menehtyneiden synnit anteeksi”.^[12] Urbanus II myös lupasi jokaiselle taistelussa kuolleelle kristitylle ikuisen autuuden.^[13]

Pitämässään puheessa Urbanus II:n väitetään vedonneen kansaan, että tämä aseistautuisi ja lähtisi sotaan Pyhälle maalle. Urbanuksen mukaan Herran temppelistä oli tehty paholaisen istuin ja kaikkein pyhin on häpäisty. Paavin puheen väitetään saaneen innostuneen vastaanoton, ja ihmisten kerrotaan huutaneen kuorossa ”Deus lo volt!” (suom. Jumala tahtoo niin! tai Se on Jumalan tahto).^[13] Varhaisissa lähteissä ei vielä puhuta ristiretkestä, vaan ”ristin ottamisesta” tai ”lähdöstä pyhiinvaellukselle”. Myös paavin puheen historiallisuus on epävarma.^[1]

Paavi valtuutti saarnaajia kiertämään ympäri Eurooppaa ja innostamaan ruhtinaita ja ritareita sotaan. Muutamat ruhtinaat myivät omaisuutensa ristiretken rahoittamiseksi. Juuri näiden ruhtinaiden ansiosta ensimmäinen ristiretki todella toteutui. Esimerkiksi Ala-Lothringenin herttua panttasi linnansa ja myi kaksi omistamaansa maatilaa, joiden tuotoilla hän varusti 1 000 ratsumiestä ja 7 000 jalkamiestä.^[13] Eräs Normandian herttua puolestaan panttasi koko herttuakuntansa Englannin kuninkaalle voidakseen varustaa tarpeeksi joukkoja ristiretkeä varten.^[14]

Innostusta ristiretkeen on hankala selittää. Historioitsijat ovat tarjonneet syyksi muun muassa sitä, että ristiretkiaatetta tuki varhaisten teologien ajatus ”pyhästä sodasta” pakanakansoja vastaan. Lisäksi useilla ritareilla syy lähteä ristiretkelle heidän sosiaalisten ja taloudellisten ongelmiensa takia. Myös paavin lupaukset ikuisesta autuudesta ja syntien anteeksiannosta olivat merkittäviä syitä.^[15] Anselm Luccalainen (k. 1086) oli kehittänyt ”pyhän sodan” juridista perustaa roomalaisen oikeuden pohjalta. Kyseessä piti aina olla oikeuden loukkaaminen, jolloin kysymys oli loukatun puolustautumisesta.^[1]

• 1099 Ensimmäinen ristiretki, Jerusalem vallataan
• Vuoden 1101 ristiretki epäonnistunut sarja ristiretkiä, jolta vain harvat selvisivät Pyhään maahan asti.
• 1147–1149 Toinen ristiretki
• 1189–1191 Kolmas ristiretki, Saladin valtaa Jerusalemin
• 1202–1204 Neljäs ristiretki, Konstantinopoli vallataan
• 1219 Viides ristiretki, Egyptiin
• 1228 Kuudes ristiretki
• 1248–1254 Seitsemäs ristiretki
• 1270 Kahdeksas ristiretki, Tunisiaan
• 1271 Yhdeksäs ristiretki

Pääartikkeli: Ensimmäinen ristiretki

Paavi Urbanus II:n vaikutus johti siihen, että alettiin koota armeijoita ristiretkeä varten. Tarkat luvut ristiretkeläisistä eivät ole tiedossa, mutta ainakin sadantuhannen ihmisen uskotaan valmistautuneen lähtemään sotaan. Joukot kuitenkin vähenivät ennen varsinaisen ristiretken alkua, sillä sekä menetyksiä että karkuruutta esiintyi. Vuonna 1097 Nikaiaan kokoontui suunnilleen 60 000 ristiretkeläistä valmiina käymään sotaan, ja heistä seitsemisen tuhatta oli ritareita.^[16] Ensimmäisen ristiretken sotilaat kuuluivat useisiin eri armeijoihin, jotka kaikki olivat valmiita hyökkäämään Jerusalemiin.

Heti alkuun syntyi erimielisyyttä siitä, kuka itse asiassa oli ristiretken johtaja. Paavi Urbanus II oli asettanut oman lähettiläänsä Adhemarin johtoon. Bysantin keisari Aleksios oli myös hyvin huolestunut, kun suuri ristiretkiarmeija saapui Konstantinopolin ulkopuolelle. Hän vaati, että kaikki johtajat vannoisivat uskollisuuttaan keisaria kohtaan ja palauttaisivat takaisin kaikki seldžukkien Bysantilta valloittamat maat.^[17] Ristiretkiaatteen saarnaaminen oli lisännyt myös juutalaisvastaisuutta, koska juutalaiset nähtiin samalla tavalla vääräuskoiksi kuin muslimit. Matkalla Lähi-itään ristiretkijoukot pakottivat kohdalleen osuneet juutalaiset ottamaan kasteen kuoleman uhalla, ja ensimmäisen kuuden kuukauden aikana lähes 10 000 juutalaista surmattiin.^[18]

Ensimmäisen suuren voittonsa ristiretkeläiset saivat Nikaian piirityksen jälkeen, jolloin kaupunkia hallussaan pitäneet turkkilaiset antautuivat. Tosin virallisesti antautuminen koski juuri antautumista Bysantille, vaikka bysanttilaisia oli ollut mukana piirityksessä vain muutama tuhat. Nikaian voittoa seurasi takaisku joukkojen marssiessa kohti Dorylaeumin kaupunkia. Tällöin ristiretkeläisarmeija jakaantui ilmeisesti vahingon seurauksena kahteen joukkoon, joista toinen joutui kymmenen tuhannen turkkilaisen ratsumiehen väijytyksen kohteeksi. Ristiretkeläisarmeijan pääjoukko joutui perääntymään turkkilaisia, mutta myöhemmin turkkilaiset saatiin mukaan lähitaisteluun, jossa osallisena oli myös ristiretkeläisten pääjoukko. Dorylaeumin taistelussa turkkilaisjoukot kukistettiin.^[19]

Useita pienempiä voittoja Lähi-idässä seurasi Antiokian piirittäminen. Ristiretkeläisten saapuessa kaupunkiin englantilainen laivasto oli jo ottanut haltuunsa kaupungin satamat, mutta suoraa hyökkäystä kaupunkiin ei uskallettu tehdä johtuen sen massiivisista suojamuureista ja koosta. Piiritys johti ristiretkeläisten keskuudessa puutteeseen ruoasta, minkä paikkaamiseksi lähetettiin retkikunta noutamaan lisää muonavaroja. Retkikunta joutui kuitenkin matkalla taisteluun, joka tuloksettomuudestaan huolimatta pakotti sen palamaan takaisin ilman toivottuja ruokavaroja. Muonavaroja saadakseen lähetettiin suuri joukko ristiretkeläisarmeijasta pyytämään apua Konstantinopolista, jolloin turkkilainen sotapäällikkö Ridwan päätti yrittää hyökätä heikentyneen ristiretkeläisarmeijan kimppuun. Ristiretkeläiset saivat kuitenkin tietää tästä suunnitelmasta, joten he järjestivät turkkilaisille väijytyksen ja löivät näiden joukot. Tämän jälkeen armeija sai jälleen lisää muonavaroja.^[20]

Piirityksen aikana ristiretkeläisten onnistui väkivalloin saada suljettua kaikki Antiokiaan johtavat kulkutiet. Tämän jälkeen eräs kaupunkia puolustava komentaja ehdotti eräälle ristiretkeläiskomentajalle, että voisi pettää kaupunkinsa ja päästää joukot sisälle. Ristiretkeläiset tunkeutuivat pian kaupunkiin ja toimeenpanivat verilöylyn, vaikkakaan eivät saaneet kukistettua koko muureilla olevaa vastarintaa. Samalla kaupunkia alkoi lähestyä Mosulin johtajan Kerbogahin armeija, jolta Antiokian johto oli pyytänyt sotilaallista apua ennen kaupungin valtaamista.^[20] Kerbogahin joukkoja ei saatu kunnolla pidäteltyä näiden vyöryessä Antiokiaan, jolloin tilanne vaikutti ristiretkeläisten kannalta epätoivoiselta ja menetetyltä. Epätoivo johti kuitenkin uskonnolliseen hurmokseen ristiretkeläisissä, minkä seurauksena nämä kävivät itse hyökkäykseen ja löivät yllättyneen Kerbogahin joukot, jotka oli laskettu hajalle.^[21]

Antiokiasta ristiretkeläisten oli tarkoitus hyökätä Jerusalemiin, mutta Antiokian valtauksesta uupuneet joukot päättivät siirtää hyökkäyksen alkamisajankohtaa. Hyökkäystä odotellessaan ristiretkeläisten johtajat riitaantuivat keskenään Antiokian hallitsemisesta, sillä Taranton Bohemund vaati Antiokiaa itselleen, kun taas Raimund katsoi kaupungin kuuluvan solmittujen sopimusten mukaisesti Bysantin keisarille. Riita johti lopulta ristiretkeläisarmeijan yhtenäisyyden hajoamiseen.

Kun marssi kohti Jerusalemia alkoi, maksoivat useiden kaupunkien johtajat ristiretkeläisille siitä, etteivät nämä hävittäisi matkansa varrella olevia kaupunkeja.^[22] Ristiretkeläisten saapuessa Tripolin alueelle he joutuivat ongelmiin. Aluetta hallitsivat Egyptin fatimidit, joiden kanssa ristiretkeläisillä oli liitto. Tämän johdosta ristiretkeläisten oli lähetettävä delegaatio Egyptiin pyytämään Jerusalemin vapaaehtoista luovuttamista ristiretkeläisille. Kun vastaus oli kieltävä, aloittivat ristiretkeläisjoukot hyökkäyksensä Palestiinan kaupunkeja vastaan, missä fatimideilla ei ollut silloin lainkaan sotajoukkoja.

Jerusalem vallattiin 15. heinäkuuta 1099 yli kuukauden kestäneen piirityksen jälkeen. Godefroy de Bouillon otti itselleen kaupungin hallitsijuuden ja kuninkaan sijasta arvonimen Advocatus Sancti Sepulchri (suom. Pyhän haudan suojelija). Valtauksen yhteydessä tapahtunutta verilöylyä lienevät muslimit myöhempinä aikoina suurennelleet, mutta joitakin joukkomurhia kuitenkin tehtiin myös kaupungin valtaamisen jälkeen sekä sen yhteydessä.^[23]

Pääartikkelit: Jerusalemin kuningaskunta, Antiokian ruhtinaskunta ja Edessan kreivikunta

Ensimmäisen ristiretken onnistumisen jälkeen ristiretkeläiset olivat saavuttaneet vankat asemat Lähi-idässä, minkä johdosta suuri osa ristiretkille osallistuneista saattoi palata kotiinsa. Godefrey de Bouillonin kuoleman jälkeen 1100 hänen veljensä Balduin I kruunattiin Jerusalemin kuninkaaksi ja ristiretkeläiskuningaskunta syntyi.

Italian laivaston avulla saatiin vallattua vielä useita muitakin Syyria-Palestiinan tärkeitä satamakaupunkeja, mitkä muodostuivat merkitykseltään tärkeiksi syntyneelle ristiretkeläiskuningaskunnalle, koska suoraa maayhteyttä Eurooppaan ei ollut, johtuen riidoista Antiokiaa vallassaan pitäneen Taranton Bohemundin ja Bysantin keisarin kanssa. Italialaisten avulla ristiretkeläiskuningaskunnan johtajien onnistui turvata rannikkonsa turvallisuus, mutta tämä ei poistanut uhkaa Egyptistä tulevasta hyökkäyksestä.^[24] Myös Damaskos aiheutti huolta Jerusalemin hallitsijoille, jotka ehdottivatkin uutta ristiretkeä kaupunkia vastaan.^[24] Koska ristiretki ei toteutunut, naitti kuningas Balduin II tyttärensä Anjoun kreivi Fulkille, josta tuli siten kruununperijä. Rikas kreivi kykeni varustamaan Damaskokseen hyökkäävät sotajoukot, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet missään vaiheessa valtaamaan kaupunkia.

Muutenkin ristiretkeläisvaltiot olivat sotilaalliselta voimaltaan heikkoja, vaikka saattoivatkin siitä huolimatta muodostaa uhan läheisille muslimien hallitsemille kaupungeille.^[24] Esimerkiksi Antiokian onnistui eräässä vaiheessa jo uhata Aleppon kaupunkia. Myöhemmin Antiokian mahdollisuudet uhata Syyriaa kaatuivat Aleppon voimistumiseen ja sisäisiin vallanperimyskiistoihin Antiokiassa.^[24]

Katso myös: Temppeliherrain ritarikunta ja Johanniittain ritarikunta

Kahden vaikutusvaltaisen hengellisen ritarikunnan, temppeliherrojen ja johanniittojen, perustaminen ratkaisi aikanaan Lähi-idän kristillisissä kuningaskunnissa vallinneen ongelman kaupunkien puolustuksesta.^[25] Ensimmäisinä vuosinaan kristilliset kuningaskunnat olivat suojattomia ulkopuolisia hyökkäyksiä vastaan, eivätkä ne voineet taata Pyhällä maalla matkaavien pyhiinvaeltajien turvallisuutta.^[25] Ratkaistakseen tämän ongelman Hugo Paynsilainen perusti noin vuonna 1120 kristillisen ritarikunnan, jonka tehtäviin kuuluisi Jerusalemin ympäristössä matkaavien pyhiinvaeltajien suojeleminen. Ritarikunta sai päämajakseen Jerusalemin kuninkaan Balduin II:n määräyksestä Salomon temppelinä tunnetun Al-Aqsan moskeijan^[25] rauniot. Tämä ritarikunta tultiin myöhemmin tuntemaan temppeliherrain ritarikuntana. Paavin vahvistettua ritarikunnan säännöstön vuonna 1129 ritarikunta alkoi suuresti kasvaa ja sai lahjoituksia kristityiltä lääninherroilta.

Toinen merkittävä ritarikunta oli johanniittain järjestö, joka sai alkunsa vuonna 1099 Jerusalemiin rakennetun Pyhän Johanneksen sairaalan perustamisesta. Sairaala saavutti pian suosiota, ja myös paavi siunasi sen, mitkä molemmat takasivat sairaalaa johtaville munkeille runsaita taloudellisia lahjoituksia. Myöhemmin johanniitat alkoivat järjestäytyä sotilaallisesti, ja järjestö otti Jerusalemin kuninkaan pyynnöstä vastuun eräiden linnoitusten suojelemisesta. Yhdessä temppeliherrojen kanssa johanniitat muodostivat myöhempinä aikoina Jerusalemin varusväen.

Pääartikkeli: Vuoden 1101 ristiretki

Vuoden 1101 ristiretken taustalla oli se seikka, että vaikka ensimmäisen ristiretken onnistumisesta iloittiin, oltiin samalla huolestuneita ristiretken vaikutusten turvaamisesta. Esimerkiksi paavi Urbanus II:n seuraaja Paschalis II edusti tätä mielipidettä. Ajatus valloitusten säilyttämisestä johti siihen, että ensimmäiseen ristiretkeen aikanaan sitoutuneita, mutta myöhemmin kieltäytyneitä ylimyksiä ja alettiin painostaa lähtemään uudelle ristiretkelle. Samalla katsottiin, että jotkut ristiretkeläiset olivat palanneet sodasta liian nopeasti, jolloin heitäkin vaadittiin palaamaan Lähi-itään.

Painostus johti siihen, että joukko huonosti organisoituja joukkoja lähti käymään sotaa Lähi-idässä. Seurauksia huonosti organisoitujen joukkojen lähettämisestä olivat useat lähes täydelliset tappiot, joita ristiretkeläiset kokivat taistellessaan Pyhällä maalla. Vuoden 1101 ristiretkeen osallistui kyllä myös hyvin organisoituja joukkoja, kuten kreivi Guillaume de Neversin johtama armeija, joka kuitenkin murskattiin väijytyksessä. Taistellessaan vuoden 1101 ristiretkeläisiä vastaan turkkilaiset käyttivät uusia taistelutyylejä, joita he tulivat hyödyntämään myös myöhempien ristiretkien aikana.

Pääartikkeli: Toinen ristiretki

Vuonna 1144 muslimiarmeijaa johtavan Zengin onnistui saada Edessa antautumaan. Ristiretkeläiskuningaskunnat Lähi-idässä olivat heikossa tilassa, eikä eurooppalaisilla ollut Edessassa kunnollista sotilaallista johtoa, eivätkä Jerusalemista tulleet joukot ehtineet apuun ennen kaupungin antautumista.

Edessan menetyksen jälkeen paavi Eugenius III aloitti järjestelyt uuden ristiretken aikaansaamiseksi. Hän muun muassa lähetti Ranskan kuninkaalle Ludvig VII:lle ristiretkeen kehottavan bullan. Kuningas itse kannatti ajatusta, mutta saadakseen myös vastahakoiset ylimyksensä samalla kannalle hän pyysi apua munkki Bernhard Clairvauxlaiselta, joka alkoikin saarnata uuden ristiretken puolesta ja sai joukon kannattajia. Ajatus uuden ristiretken järjestämisestä alkoi levitä Ranskan ulkopuolelle, ja Bernhardin onnistui taivutella myös Saksan keisari mukaan sotaan. Saksassa ajatus tosin myös herätti vastustusta, koska osa ylimyksistä toivoi mieluummin pyhää sotaa slaavilaisia pakanaheimoja vastaan.^[26] Tämän johdosta paavi Eugenius III siunasi myös tämän sodan ristiretkenä.

Ristiretki alkoi kireissä tunnelmissa, sillä Saksan keisarin saapuessa Bysantin raja-alueilla tämän keisari Manuel I Komnenos kävi sotaa Sisilian kuningasta Roger II:ta vastaan. Samalla Bysantin keisari oli solminut rauhan Vähän-Aasian voimakkaimman muslimivallan kanssa. Lisäksi keisarin suhtautuminen ristiretkiaatteeseen oli viileä, sillä hän ei katsonut ristiretkien hyödyttävän Bysanttia. Lisäksi Ranskassa yleinen mielipide oli häntä vastaan, minkä vuoksi hän pelkäsi saksalaisen armeijan loikkaamista Roger II:n puolelle.^[27] Tilannetta pahensi myös se, että Saksan ja Ranskan ristiretkeläisarmeijat olivat paikoin kurittomia ja aiheuttivat tuhoa kulkiessaan Bysantin halki, eikä paavi Eugenius III ollut edes yrittänyt suostutella Bysantin keisaria ottamaan vastaan näitä kahta ristiretkeläisjoukkiota.^[28]

Bysantissa saksalaisia kehotettiin kulkemaan Vähä-Aasiaan nopeasti. He eivät jääneet odottamaan ranskalaisia, vaan marssivat kohti Edessaa. Konrad jakoi armeijan kahteen divisioonaan, ensimmäisen tuhosivat seldžukit 25. lokakuuta 1147 Dorylaeumin taistelussa. Toinen tuhottiin samaan tapaan aikaisin 1148.

Manuelin suhteet Ranskaan olivat jonkin verran paremmat, mutta hän kieltäytyi avustamasta omilla joukoillaan ja vannotti palauttamaan vallatut alueet Bysantille. Ranskalaiset tapasivat Konradin joukkojen jäänteet Nicaeassa, mutta Ludvig koki samanlaisen tappion kuin saksalaiset olivat kokeneet. Armeijoiden jäänteet pääsivät lopulta Syyriaan meritse.

Jerusalemissa Konrad vakuutti kuningas Balduin III:n hyökkäämään Damaskokseen, vaikka valtakunnilla oli aselepo. Muut ristiretkeläiset halusivat hyökätä heikompaan Aleppoon, joka olisi ollut portti Edessaan ja hillinnyt Nur al-Dinin vallan kasvua. Damaskoksen piiritys alkoi heinäkuussa 1148, mutta ristiretkeläiset olivat vedettömällä aavikolla ja vetäytyivät alle viikon kuluttua. Konrad ja Ludvig palasivat kotiin.

Ristiretken tuloksena Damaskos ei enää luottanut ristiretkeläisiin ja kaupunki luovutettiin Nur al-Dinille 1154. Baldwin III valloitti Askelonin 1153 ja toi epäonnekseen Egyptin sodan piiriin. Bernhard Clairvauxilainen koki myös nöyryytyksen^[28] ja yritti sanoutua irti ristiretkestä.

Ennen kolmannen ristiretken alkua Egyptissä käytiin sisäistä kamppailua vallasta. Jo ilman ristiretkiä ja niiden mukanaan tuomia ristiretkeläiskuningaskuntia Egyptin sisäpoliittinen tilanne oli sekava, sillä vaikka valta oli periaatteessa kalifien hallussa, kuului käskyvalta käytännössä pääministereille eli visiireille. Sisäpoliittisten ongelmiensa takia Egypti osti veroillaan rauhan Jerusalemin kuningaskuntaa johtavalta kuningas Balduin III:lta. Kun visiiri vaihtui vallankaappauksen seurauksena Egyptissä, myös verojen maksaminen Jerusalemiin lopetettiin. Tämän seurauksena silloinen kuningas Amalrik I aloitti sodan Egyptiä vastaan. Sota kuitenkin epäonnistui, koska kuninkaan armeija ei päässyt etenemään Niilin tulvien takia.^[29]

Samaan aikaan syrjäytetty visiiri Shawar pyysi tukea vaikutusvaltaiselta sotapäälliköltä Nur al-Diniltä, joka lähetti armeijansa auttamaan visiiriä. Tämän armeijan komentajina toimi sotapäällikkö Shirkuhin lisäksi Salah ad Din, eli Saladin. Tämä armeija onnistui valtaamaan Kairon, jolloin Shawar sai valtansa takaisin. Saadakseen itselleen riippumattomuuden Nur al-Dinista, pyysi Shawar sotilaallista apua Amalrik I:ltä, joka oli vastustanut Shawarin edeltäjää. Syntyneiden taistelujen tuloksena ristiretkeläiset vetäytyivät vapaaehtoisesti Egyptistä, jolloin Amalrik I:lle alettiin vastapalveluksena maksaa entistä suurempia veroja. Samoin Amalrik I sai vapaasti perustaa ristiritarivaruskunnan Kairoon.^[29]

Johanniittojen ritarikuntaa johtaneen Gilbert d'Assaillyn onnistui vuonna 1168 saada Amalrik I rikkomaan aseleponsa Egyptin kanssa. Jouduttuaan taas sotilaallisen uhan eteen visiiri Shawar pyysi uudelleen apua Nur al-Dinilta, ja saikin sitä. Ristiretkeläiset kärsivät Egyptiä vastaan niin raskaita tappioita, että kuningas Amalrik I päätti perääntyä. Tätä voittoa seuranneena vuonna Nur al-Dinin armeijassa komentajana toiminut Shirkuh tappoi visiiri Shawarin ja otti tämän paikan. Shirkuh ei kuitenkaan elänyt enää kauan vaan kuoli muutamaa viikkoa vallankaappauksen jälkeen. Tällöin visiirin vallan otti itselleen Saladin.^[29] Saladin valmistautui torjumaan sekä Bysantin että ristiretkeläisten tuoman uhan, ja hänen onnistuikin selviytyä voittajana Damiettan piirityksestä, jonka lopuksi keskinäinen epäluulo rikkoi Bysantin ja ristiretkeläisten liiton. Saladinin asema ei kuitenkaan ollut turvattu, sillä pian Bysantti uudisti liittonsa Amalrikin kanssa, eikä myöskään Nur al-Din ollut tyytyväinen nykytilanteeseen. Saladin pääsi kuitenkin tästäkin pinteestä, sillä Nur al-Din kuoli vuonna 1174, ja samana vuonna Amalrik kuoli punatautiin.^[30]

Nur al-Dinin kuollessa Saladin alkoi toimia hänen asemansa perimiseksi. Saladin esiintyikin Egyptissä islamin puolustajana ja eurooppalaisten ristiretkeläisten vastustajana, vaikka hän samanaikaisesti soti Nur al-Dinin sukulaisia ja muita muslimeja vastaan.^[31] Saladinin seurueeseen kuulunut Baha ad-Din ibn Shaddad kirjoitti teoksessaan Saladinin elämä Saladinista ja islamissa esiintyvän jihadin, pyhän sodan merkityksestä hänen elämälleen:^[32]

»Pyhät kirjoitukset puhuvat paljon Pyhästä sodasta. Saladin oli kaikkein väsymättömimmin ja kiihkeimmin omistautunut sille... Hän tunsi Pyhän sodan ja siihen liittyvät kärsimykset sydämessään ja koko ruumiissaan –– Rakkaudesta Pyhään sotaan ja Jumalan tiehen hän jätti perheensä ja poikansa, kotimaansa, kotinsa, kaiken minkä hän omisti, valitsi elämän telttansa katveessa, kaikkien tuulien armoilla ––»

Kun Nur al-Dinin perhe halusi nostaa tämän pojan as-Salih Ismailin isänsä seuraajaksi, päätti Saladin tunnustaa tämän oikeuden isänsä asemaan eli epäviralliseen Aleppon ja Damaskoksen hallitsijuuteen.^[31] Samalla Saladin kuitenkin sanoi olevansa alaikäisen Ismailin sijaishallitsija, minkä vuoksi aluetta nimellisesti hallitseva kalifi nimittikin Saladinin Nur al-Dinin alueiden hallitsijaksi.^[30] Aleppo oli kuitenkin yhä Nur al-Dinin suvun hallinnassa, joten Saladin joutui käymään valtansa lujittamiseksi useita taisteluja.^[19]

Saladinin voimistuessa Jerusalemin kuningaskunnan johtajaksi nousi Balduin IV. Vuonna 1177 Saladin aloitti hyökkäyksensä kuningaskuntaa vastaan, jolloin kuningas Balduin IV lähti marssimaan joukkoineen häntä vastaan. Saladinin armeijan joukkovahvuuden pelottamana kuningas kuitenkin päätti perääntyä, jolloin Saladin antoi armeijansa hajota suorittamaan ryöstelyä. Tilanteeseen tarttuen kuningas Balduin IV aloitti hyökkäyksensä Saladinia vastaan ja onnistui lyömään tämän joukot. Saladin jatkoi hyökkäyksiään, ja jo seuraavana vuonna hän onnistui saavuttamaan voiton ja surmasi koko varuskunnan.

Vuonna 1187 Saladin saavutti siihen asti suurimman voittonsa ristiretkeläisjoukoista. Hän onnistui noin kolmenkymmenen tuhannen miehen vahvuisella armeijallaan saartaa Jerusalemissa vallan kaapanneen Guy de Lusignan joukot, jolloin nämä jäivät vaille ruokaa ja juomaa. Saladin ei kuitenkaan käynyt hyökkäykseen, vaan odotti seuraavaan päivään. Päivän kuumimman ajan koittaessa ristiretkeläisjoukkojen jalkaväki ilmeisesti pakeni, jolloin ratsuväki jäi yksin Saladinin armoille. Voitto jätti ristiretkeläisvaltiot turvattomiksi ja avasi Saladinille tien Jerusalemin kuningaskunnan kukistamiseksi. Tammikuussa 1189 Jerusalemin kuningaskunta oli kukistunut, Tripolin kreivikunta voitettu ja Antiokia oli heikoimmillaan. Ristiretkeläisten kannalta voimakkain paikka Lähi-idässä olikin Tyros, jonne lähetettiin joukoittain vahvistuksia.

Pääartikkeli: Kolmas ristiretki

Paavi Gregorius VIII:n vedottua useisiin eurooppalaisiin ruhtinaisiin nämä aloittivat 1180-luvun lopussa kolmannen ristiretken. Pyhälle maalle suuntasivat kolmen kuninkaan armeijat: Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan joukot Fredrik I Barbarossan johdolla, Ranskan armeija Filip II Augustin johtamina ja englantilaiset joukot kuninkaansa Rikhard I Leijonamielen käskyvallassa.^[33] Keisari Fredrik Barbarossa kuitenkin hukkui saavutettuaan voiton seldžukeista. Tästä huolimatta hänen joukkonsa jatkoivat matkaa Akkon kaupunkiin saakka, minne Rikhard I ja Filip II olivat jo ehtineet.

Saatuaan Akkon vallattua Saladinilta, Rikhard päätti vallata Jaffan, joka tarvittiin hyökkäykseen Jerusalemiin. Marssilla Saladin hyökkäsi, mutta Rikhard voitti tämän joukot selvästi. Tammikuussa 1192 Rikhard oli valmis hyökkäykseen Jerusalemiin, mutta Saladin vahvisti armeijaansa ja linnoitti kaupungin. Hän saavutti kahdesti näköetäisyyden kaupunkiin, mutta Saladinin joukot löivät hänet takaisin. Seuraavaksi Saladin yritti valloittaa takaisin Jaffan, mutta Rikhardin pienempi armeija voitti hänet 31. heinäkuuta.

Rikhard ja Saladin sopivat 2. syyskuuta 1192 kolmen vuoden aselevosta, jossa Jerusalem jäisi muslimivaltaan, mutta aseettomat pyhiinvaeltajat saisivat vierailla kaupungissa.^[33] Rikhard palasi Englantiin syyskuun lopussa, Leopold V sai hänet kuitenkin vangiksi matkalla ja vaati korkeat, 150 000 markan lunnaat ja alistumista keisarin vasalliksi.

Pääartikkeli: Neljäs ristiretki

Epäonnistuneen kolmannen ristiretken vuoksi paavi Innocentius III kehotti eurooppalaisia ruhtinaita lähtemään ristiretkelle Egyptiin. Ristiretkeläisjoukkojen saapuessa Venetsiaan selvisikin, että koska ristiretkeläisillä ei ollut rahaa hankkia laivoja, oli heidän laivojen saamiseksi autettava venetsialaisia sekä bysanttilaista kruununtavoittelijaa. Tämän takia ristiretkeläiset auttoivat Bysantin hallitsijan virkaa tavoitelleen prinssin nousemaan valtaistuimelle.^[33] Konstantinopolilaiset alkoivat kuitenkin kapinoida, mikä johti siihen, ettei ristiretkeläisille luvattuja palkkoja voitu maksaa. Tiedon selvittyä ristiretkeläiset valtasivat Konstantinopolin uudelleen, mutta tällä kertaa sotilaiden sallittiin alkaa ryöstellä kaupunkia.^[34] Lisäksi Bysantin keisarikunta hajotettiin, ja perustettiin Latinalainen keisarikunta. Samalla Venetsialle luovutettiin lähes kaikki Kreikan saaret. Neljättä ristiretkeä ei jatkettu sen enempää, vaan Konstantinopolista ryöstettyjä aarteita alettiin kuljettaa Eurooppaan.

Pääartikkeli: Viides ristiretki

Viides ristiretki lähti Unkarista, Itävallasta ja Baijerista neljännen kirkolliskokouksen (1215) siunaamana. Paavi Innocentius III varusti retken matkaan hyökkäämään nousevaa voimakasta muslimivaltio Egyptiä vastaan. Koska toinen ristiretki oli ollut pettymys, hän halusi välttää kuninkaiden sekaantumista matkajärjestelyihin. Fredrik II olisi ollut innokas, mutta paavi torjui hänen osallistumisensa.

Ristiretkeläisten onnistui valloittaa Damiettan kaupunki Egyptissä vuonna 1219. Voitonhuumassaan he yrittivät hyökätä myös Kairoon, mutta Niili tulvi heidän edessään ja saartoi ristiretkeläiset, jotka tulivat pahasti lyödyiksi.

Pääartikkeli: Kuudes ristiretki

Kuudes ristiretki 1228 oli ensimmäinen, jota ei järjestetty suoranaisesta paavin määräyksestä. Sen johtaja, keisari Fredrik II, lähti Brindisistä kohti Syyriaa. Diplomaattisin keinoin hän saavutti suurta menestystä ja valloitti Jerusalemin, Nasaretin ja Betlehemin, mutta vain kymmeneksi vuodeksi.

Fredrik II oli halunnut osallistua jo viidennelle ristiretkelle, mutta paavi ei hyväksynyt häntä mukaan, koska pelkäsi auktoriteettinsa kyseenalaistamista. Vuonna 1225 Fredrik nai Jerusalemin Isabellan, joka oli Jerusalemin kuningaskunnan nimellisen hallitsijan tytär. Tämän jälkeen Fredrikillä oli laillinen syy olla kiinnostunut kuningaskunnan palauttamisesta valtaan.

Fredrik lähti Brindisistä Syyriaan 1227. Epidemian takia Fredrikin laivaston piti palata Italiaan. Ristiretkeläisvalan rikkominen antoi paaville syyn julistaa Fredrik pannaan. Tästä huolimatta Fredrik lähti uudelleen kohti Syyriaa, ja saapui Akkoon syyskuussa 1228.

Akkossa, joka oli Jerusalemin kuningaskunnan nimellinen pääkaupunki, oli erilaisia mielipiteitä Fredrikistä. Hänen oma armeijansa ja iso osa ylimystöstä tuki häntä, mutta patriarkka, Temppeliherrat ja monet tavalliset kansalaiset eivät häntä tukeneet. Tämä liittyi yleiseurooppalaiseen jakaantumiseen paavin ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kannattajiin. Fredrik sai kuitenkin kaupungin yhtenäistymään.

Tämän jälkeen Fredrik siirsi kaikki kokoon saamansa joukot Akkosta Jaffaan ilmaisten näin selvästi, että hänen aikomuksenaan oli hyökätä linnoittamattomaan Jerusalemiin. Egyptin sulttaani Al-Kamil tarjosi nopeasti sopimusta, josta Fredrik ei voinut kieltäytyä. Vuoden 1229 Jaffan sopimuksella Fredrik sai Jerusalemin, Betlehemin, Nasaretin ja muutamia muita paikkakuntia sekä pyhiinvaeltajien tien Jaffaan. Jerusalemia ei linnoitettu, koska muslimit saivat oikeuden valvoa Temppelivuorta ja sen moskeijoita. Lisäksi sovittiin kymmenen vuoden aselevosta. Näin Fredrik pääsi ratsastamaan Jerusalemiin kuninkaana (itse asiassa sijaishallitsijana, sillä hänen alaikäinen poikansa oli perinyt Jerusalemin kruunun äidinisältään.) Paavi ei sopimusta hyväksynyt, koska hänen mukaansa muslimeja vastaan piti taistella eikä tehdä heidän kanssaan kauppoja.

Pääartikkeli: Seitsemäs ristiretki

Seitsemäs ristiretki 1248–1254 oli Ranskan kuninkaan Ludvig IX:n järjestämä ristiretki Egyptiin. Hän lähti sinne 15 000 miehen voimin, mutta retki epäonnistui pahasti: egyptiläiset löivät ranskalaiset Al Mansurahissa, ja Ludvig itse päätyi egyptiläisten vangiksi Damiettaan, mistä hänet vapautettiin suuria lunnaita vastaan. Sen jälkeen Ludvig piileskeli ristiretkeläishovissaan Akkon kaupungissa.

Pääartikkeli: Kahdeksas ristiretki

Kahdeksas ristiretki vuonna 1270 oli Ludvig IX:n järjestämä ristiretki, jonka alkuperäinen tavoite oli avustaa ristiretkeläisvaltioiden jäänteitä Syyriassa. Retki kuitenkin päätyi Tunisiaan, jossa Ludvig vietti kaksi kuukautta ennen kuin kuoli vatsatautiin.

Tuohon aikaan mamelukit laajensivat valtaansa itäisellä Välimerellä. Jerusalemin kuningas oli vetäytynyt Akkoon, ja Ludvig halusi lähteä hänen avukseen. Ludvigin veli Anjoun Kaarle I taivutteli veljensä aloittamaan retken Tunisian valloituksella sillä verukkeella että Tunisiasta käsin olisi helpompi hyökätä Syyriaan ja Egyptiin. Tunisian sulttaanilla oli yhteyksiä Espanjaan, joten saattoi kuvitella että hän olisi käännytettävissä kristinuskoon. Tämä palveli ennen kaikkea Kaarlen omia valtapyrkimyksiä, sillä mamelukit havittelivat myös Sisiliaa.

Retkeläiset saapuivat Afrikkaan heinäkuussa ja sairastuivat saastuneesta juomavedestä. Ludvig kuoli samana päivänä kuin Kaarle saapui paikalle. Kaarle julisti Ludvigin pojan Filip III Rohkean uudeksi kuninkaaksi, mutta tämän alaikäisyyden takia otti itse ristiretken johdon käsiinsä.

Piiritysjoukkojen jatkuvan sairastelun takia Tunisin piiritys lopetettiin 30. lokakuuta. Sopimus sulttaanin kanssa takasi kaupungin munkeille vapauden harjoittaa uskontoaan, ja jonkinlaiset vapaakauppaoikeudet, joten ristiretkeä voidaan hyvällä tahdolla sanoa menestykseksi. Kaarle liittoutui Englannin Edvard Pitkäjalan kanssa. Kun Kaarle jatkoi Tunisian piiritystä, Edvard iski Syyriaan. Syyrian retki, yhdeksäs ristiretki, lasketaan joskus osaksi kahdeksatta.

Pääartikkeli: Yhdeksäs ristiretki

Yhdeksäs ristiretki yhdistetään joskus sitä edeltävään kahdeksanteen ristiretkeen. Sitä pidetään viimeisenä keskiajan ristiretkistä, jotka suuntautuivat Pyhään maahan. Retken syynä oli Egyptin mamelukkien valtakunnan jatkuva kasvu ja pian tapahtuva viimeisten ristiretkeläisten linnoitusten hylkääminen. Pohjois-Afrikkaan suuntautunut kahdeksas ristiretki sekä Pyhään maahan suuntautunut yhdeksäs olivat osina laajempaa suunnitelmaa, johon kuului muun muassa espanjalaisten kuninkaiden toimintaa, armeijan liikehdintää pakanoita vastaan itäisessä Euroopassa sekä liitto mongolien kanssa mamelukkeja ja turkkilaisia vastaan. Siksi ristiretkeläisten kansallisuus vaihteli eurooppalaisista prinsseistä (Englannin prinssi Edvard ja Ranskan Ludvig IX) uskonnollisiin johtajiin (Bysantin keisari) ja mongolijohtajiin kuten Möngke- ja Hülegü-kaanit.

Ensisijainen syy retkelle oli mongolien häviö mamelukille vuonna 1260. Vihollisten kukistuttua mamelukki Baibars murhautti voittoisan Qutuzin ja sai näin sulttaanin tittelin itselleen. Heti päästyään valtaan hän järjesti hyökkäyksiä kristittyjen retkikuntia vastaan Arsufissa, Athlithissa, Haifassa, Safedissa, Jaffassa, Askalonissa ja Caesareassa. Kun ristiretkikaupungit linnoituksineen kaatuivat yksitellen, niiden asukkaat joko surmattiin tai myytiin orjiksi. Kristityt pyysivät apua Euroopan hallitsijoilta, mutta apu tuli hitaasti. Vuonna 1268 Baibars kukisti Antiokian, millä hän turvasi mamelukkien valtakunnan pohjoisrajan ja siirsi uhan ristiretkeläisten kaupunkiin Tripoliin.

Suunniteltiin, että Edvard ja Ludvigin veli Anjoun Kaarle veisivät armeijansa Jerusalemin kuningaskunnan pääkaupunkiin Akkoon, minne Baibarsin sotaretki lopulta suuntaisi. Juuri kun he saapuivat kaupunkiin, Baibars oli Tripolin kimpussa, joka oli viimeinen jäljellä oleva alue Tripolin maakunnasta ja täynnä kristittyjä pakolaisia. Päämajoistaan Kyproksella ja Akkossa Edvard ja Kaarle hyökkäsivät Baibarsin sisälinjoihin. Loppuvuoden prinssi odotteli edesmenneen Ludvig IX:n ristiretkeläisiä sekä korjaten ja vahvistaen kaupungin puolustuksia.

Baibars alkoi epäillä, että mereltä oli tulossa hyökkäys Egyptiin, ja koska hän piti tilannetta vaarallisena, hän rakennutti laivaston vastaamaan aavistelemaansa hyökkäykseen. Kun laivasto oli valmis, Baibars ei hyökännyt suoraan ristiretkeläisiä vastaan vaan yritti vuonna 1271 rantautua ensin Kyprokselle toivoen houkuttelevansa esiin Jerusalemin nimellisen kuninkaan, Kyproksen Hugo III:n ja hänen Akkon laivastonsa. Sulttaani tahtoi valloittaa saaren jättääkseen siten Edvardin ja muut ristiretkeläiset saarroksiin Pyhään maahan. Hyökkäys ei kuitenkaan onnistunut, ja Baibarsin laivasto tuhottiin.

Voiton jälkeen Edvard ymmärsi, että pidemmän oleskelun takaamiseksi kristillisessä seurakunnassa vellovat erimielisyydet olisi tukahdutettava, ja toimi sovittelijana Hugon ja tämän vastahakoisten ritareiden kanssa. Välien sovittelun jälkeen Edvard aloitti neuvottelut Baibarsin kanssa yhdentoista vuoden aselevon puolesta. Neuvottelut kuitenkin olivat vähällä päättyä sulttaanin lähetettyä salamurhaajia prinssin luo. Edvard ja hänen ritarinsa surmasivat salamurhaajat ja ryhtyivät heti suunnittelemaan hyökkäystä Jerusalemiin. Ennen kuin kostoretki alkoi, prinssi sai tiedon, että hänen isänsä Henrik III oli kuollut ja hänestä tulisi Englannin seuraava kuningas. Baibarsin kanssa tehtiin sopimus, ja Edvard pääsi palaamaan Englantiin, missä hänet kruunattiin kuninkaaksi vuonna 1272. Sulttaani palasi Kairoon.

• Ristiretket Suomeen
• Jerusalemin kuningaskunta
• Latinalainen keisarikunta

• Madden, Thomas F.: Ristiretket. Helsinki: Gummerus, 2005. ISBN 951-20-6800-1
• Michaelis, Herbert: Suuri Maailman Historia 2. Kirjayhtymä, 1968.
• Pernoud, Régine: Ristiretket: Silminnäkijäin ja muiden aikalaisten kuvaamina. ((Les croisades, 1960.) Suomentanut Reino Hakamies) Porvoo Helsinki: WSOY, 1965.
• Zetterberg, Seppo: Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 951-0-30602-9

• Jensen, Kurt Villads: Ristiretket [Korstogebe]. Käännös: Kirsi Salonen. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 2019. 306 sivua. ISBN 978-952-7045-09-1.

• Rossi, Leena : Pahan tappajat ja marttyyriuden etsijät. Arvostelu teoksesta Jensen, Kurt Villads: Ristiretket. (Agricolan kirja-arvostelut 20.3.2020)