Punk

Punk on 1970-luvulla syntynyt rockin tyyli, nuoriso- tai vastakulttuuri, johon on usein yhdistetty anarkistisesti sävyttynyt arvomaailma ja elämäntapa. Punkrockille on luonteenomaista nopea tempo, yksinkertaiset kappalerakenteet, vihainen esitystapa, rosoinen soundi ja tekninen viimeistelemättömyys. Sanoituksiltaan punkrock on usein kantaa ottavaa^[1].

Punk-rockia kuvattiin aluksi sanalla ”työttömyysjono-rock”, jolla viitattiin sen syntymiseen turhautumisesta esimerkiksi Britanniassa vallinneeseen 1970-luvun suurtyöttömyyteen. Punk-kulttuuriin voi liittyä poliittisia aatteita. Karkeasti ottaen Yhdysvalloissa kehittynyt punk on enemmän hauskanpitoa kuin yhteiskunnallisia epäkohtia ruotiva brittipunk.^lähde?

1800-luvulla punk alkoi tarkoittaa muun muassa huonoa laatua. Jo joitain 1800-luvun lopun musiikkiyhtyeitä kutsuttiin ”punkiksi”^[2].

Sana punk tarkoittaa englannin kielessä muun muassa joutavaa tai huonoa tai nuorta pikkurikollista.^[3][4][5] 1970-luvulla punk tarkoitti ”renttumaista katujätkää”.^[6]

Punkrockin esimuotoja ja edelläkävijöitä löytyy jo 1960-luvun rockmusiikista (esimerkiksi The Who, amerikkalainen garage rock, The Stooges, Velvet Underground, MC5 sekä muut proto-punk-yhtyeet). Vastaavasti punk-liikkeen kaltaista asennoitumista yhteiskuntaa kohtaan esiintyi 1960-luvun protesti- ja underground-liikkeen radikaaleimmassa päässä. Suomen 1960-lukulaisissa underground-piireissä muun muassa Suomen Talvisota 1939–1940 -ryhmän on sanottu ennakoineen punkin auktoriteettivastaista ja provosoivaa henkeä.^lähde?

Ehkä jo garage rockista käytettiin 1960-luvulla myös nimitystä punk.^[7] The Fugs -yhtyeen Ed Sanders sanoi maaliskuussa 1970 sooloalbumiaan ”punk rockiksi, junttien sentimentaalisuudeksi”.^[8]

Varsinainen punk-liike ja punkrock syntyivät New Yorkissa vuosina 1974–1976 rockklubeilla Max’s Kansas City ja CBGB. Ged Dunn, John Holmstrom ja Legs McNeil perustivat lehden, jonka aiheena oli New Yorkin uusi ja tuntematon underground-musiikkikulttuuri. Lehdelle annettiin nimeksi Punk, sillä miehet olivat päättäneet kutsua kyseistä musiikkia tällä muun muassa ”retkua” tarkoittavalla sanalla. Lehteä julkaistiin loppuvuodesta 1975 alkaen ja se teki punk-termistä tunnetun. Yhtyeitä joista lehti etupäässä kertoi olivat muun muassa Ramones, Blondie, Patti Smith, Television, New York Dolls, Dead Boys ja myöhemmin Johnny Thunders and The Heartbreakers sekä Richard Hell and The Voidoids. Näistä Ramones antoi eniten vaikutteita myöhempään brittiläiseen punkrockiin, jonka myötä punk-käsite varsinaisesti yleistyi.^lähde?

Punkrockin synty liittyi tilanteeseen, jossa osa nuorisosta oli turhautunut tuolloin vallalla olleen progressiivisen rockin ja heavyrockin pitkiin kappaleisiin ja kitarasooloihin. Monien oli vaikea samaistua virtuoosien lailla soittaviin muusikoihin, ja osa nuorista koki rockmusiikin etääntyneen kuuntelijoistaan. Pintaan nousi tällöin halu palata rockin juurille, 1950-luvun yksinkertaiseen, raakaan ja kapinalliseen rock and rolliin, jossa kappaleet olivat lyhyitä eivätkä vaatineet täydellistä soittotaitoa.^lähde?

Englantilainen Malcolm McLaren manageroi hetken edellä mainittua New York Dolls -yhtyettä, kunnes palasi Lontooseen toukokuussa 1975 ja perusti SEX-nimisen liikkeen, joka myi antimuotia T-paidoista fetissivaatteisiin. Pian hän alkoi manageroida Lontoossa yhtyettä nimeltään The Swankers, josta hän lanseerasi tunnetuimman brittipunkyhtyeen Sex Pistolsin.^lähde?

Ramones soitti Lontoon Roundhousessa heinäkuun 4. päivä 1976. Tämän jälkeen The Sex Pistolsin vanavedessä syntyivät sellaiset yhtyeet kuin The Clash, Joy Division, Siouxsie & the Banshees, The Adverts, Generation X, The Slits, Sham 69, X-Ray Spex, The Jam, The Vibrators ja Buzzcocks. Syyskuussa 1976 Englannissa ilmestyi australialaisen The Saints -yhtyeen single ”(I’m) Stranded” ja lokakuussa brittiläisen The Damnedin single ”New Rose”. Marraskuussa ilmestyi The Sex Pistolsin single ”Anarchy in the U.K.”. Tuolloin marraskuussa The Saints oli jo tehnyt Englannissa levytyssopimuksen suurelle EMI-yhtiölle.^lähde?

New Yorkin alkuperäinen punkliike pyöri ainoastaan musiikin ympärillä. Britanniassa musiikkiin kuitenkin kuroutui tietynlainen yhteiskuntaan kantaa ottava, anarkistinen ja kaoottinen asenne, joka sai henkisen taustansa lamakaudesta, nuorisotyöttömyydestä ja 1960-luvun hippi-ihanteiden romahduksesta. Brittipunkin sanoitukset heijastelivat käsitystä ”mädästä” ja epäoikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, joka tuottaa kurjuutta ja ahdistusta.^lähde?

Punkin aatetta ilmaisi myös uusi pukeutumistyyli, johon kuuluivat olennaisesti esimerkiksi irokeesi ja piikkitukkakampaukset, hakaneulat ja kloriittifarkut. Myös lävistykset olivat suosittuja. Punkkarit ilmaisivat protestiaan välillä shokeeraavilla, makaabereilla ja väkivaltaisillakin tavoilla, välillä karnevalistisen huumorin keinoilla.^lähde?

Vuosina 1977–1980 punk sekä musiikkityylinä että nuorisoliikkeenä yleistyi, levisi Isosta-Britanniasta muualle maailmaan ja kaupallistui. Monien keskeisten yhtyeiden osalta (muun muassa The Clashin London Calling -albumi) punkin kehitys kulki kohti rock-musiikin uutta aaltoa, samaan aikaan punkin kanssa erityisesti Talking Heads -yhtyeen käynnistämää suuntausta. Tältä pohjalta kehittyivät edelleen erilaiset 1980-luvun alun kokeelliset post-punk-tyylit (muun muassa Sex Pistolsin Johnny Rottenin seuraava yhtye Public Image Limited).^lähde?

Näiden vastapainoksi epäkaupallisen ja kantaa ottavan punkrockin kehitystä jatkoivat anarkopunkyhtye Crass sekä monissa maissa aggressiivinen hardcore punk. Tätä tyyliä edustivat muun muassa yhdysvaltalaiset Black Flag, Dead Kennedys, Bad Brains ja Minor Threat ja kanadalainen D.O.A.^[9] Englantilaisten hardcore-yhtyeiden joukkoon lukeutuivat muun muassa Discharge, The Exploited, Amebix, Charged GBH, Chaos UK, Disorder, Subhumans, Broken Bones, Attak, Blitz ja The Varukers. Vuosi 1982 oli tämän musiikkityylin huippuvuosi. Hardcore-tyylilaji on synnyttänyt eri tyylilajeja muun muassa metallimusiikin keskuudessa. Lukuisten hardcoren omien alalajien, kuten emo, d-beat ja crust punk, oheen on syntynyt kymmeniä eri tyylilajeja grindcoresta rapcoreen.^lähde?

Myös Oi! on tuolloin alkanut punkrockin tyylisuunta, joka kuuluu erityisesti skinhead-kulttuuriin ja jota voidaan kutsua myös katupunkiksi. Oi!-yhtyeitä olivat muun muassa Angelic Upstarts, The 4-Skins ja Cockney Rejects. Näihin aikoihin syntyi myös horror punk, jossa hyödynnettiin kauhuteemoja. Tämän tyylin merkittävin edustaja oli Misfits.^lähde?

Suomessa punk ja uusi aalto vaikuttivat paljon suomalaiseen rock-musiikkiin, ja ne vaikuttivat merkittävästi suomenkielisten rocksanoitusten yleistymiseen. Kimmo Miettisen mukaan punk nousi Suomessa musiikki-ilmiönä, nuorisomuotina sekä 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa syntyneiden sukupolvikokemuksena suhteellisesti suuremmaksi kuin missään muualla maailmassa. Miettisen mukaan yhdysvaltalaisen Ramones-yhtyeen esiintymiset Helsingissä ja Tampereella yhtyeen ensimmäisellä Suomen-vierailulla toukokuussa 1977 olivat punkin suomalaisen läpilyönnin avaintapahtumia. Konserttien yleisönä oli paljon vaikutteille altista väkeä, joka alkoi miltei saman tien perustaa yhtyeitä.^[10]

Sidi Vainion mukaan punk antoi jokaiselle nuorelle tilaisuuden olla oma itsensä, ja jokaisella oli mahdollisuus olla menossa mukana. Pelle Miljoona näkee punkin suosion taustalla myös yhteiskunnallisia ja maantieteellisiä syitä: vaikka esimerkiksi nuorisotyöttömyys ei vielä 1970-luvulla ollut kovin vakava ongelma, nuoret saivat äänensä kuuluville yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lisäksi punk ei ollut Suomessa vain kaupunkilainen ilmiö, kuten Britanniassa, vaan se levisi myös maaseudulle.^[10]

Suomessa ensimmäisenä punklevytyksenä pidetään Briardin esikoissingleä ”I Really Hate Ya” vuodelta 1977, vaikkakin vanhemmat yhtyeet kuten Sleepy Sleepers julistautuivat tuolloin punkyhtyeiksi. Sleepy Sleepersin kohdalla kyse oli lähinnä punkin humorististen elementtien parodioimisesta. Turkulaisen Dead End 5 -yhtyeen vuonna 1977 julkaistu ”James Dean pop” oli Ramonesien ”Blitzkrieg Bopin” suomenkielinen versio, mutta sitä ei pidetty punkkina, osittain tuolloiseen 50-luvun huumaan kuuluvan tekstin ansiosta.^lähde?

Suosituimmiksi punknimiksi nousivat Pelle Miljoona kantaa ottavine sanoituksineen (”Väkivalta ja päihdeongelma”, ”Olen työtön” ...), Eppu Normaali (”Poliisi pamputtaa taas”, ”Rääväsuita ei haluta Suomeen”) ja Maukka Perusjätkä kappaleella ”Säpinää”, jota huudettiin Suomessa vuosina 1979-1980. Muita tunnettuja tuon ajan yhtyeitä punkin tai uuden aallon musiikkiin luettuja olivat muun muassa Problems?, Kollaa kestää, Vaavi, Sehr Schnell, Ratsia, Korroosio ja Se. Näistä Ratsia oli kotoisin Pihtiputaalta, Vaavi Salosta ja Se Jyväskylästä, mikä kertoo punkin saavuttamasta vastakaiusta maakunnissa. Myös Kainuussa syntyi huomattavan monta yhtyettä.^[10]

1980-luvulla Suomeen kehittyi hardcoreksi, HC:ksi tai ”hooseeksi” kutsuttu punkin rajumpi ja nopeatempoisempi alalaji. Hardcore punkin tunnetuimmat yhtyeet Suomessa ovat Terveet Kädet, Kaaos, Lama, Pyhäkoulu, Kohu-63, Riistetyt, Bastards, Rattus ja Appendix.^[11]

Kaupallinen punk-kulttuuri oli Suomessa hyvin lyhytaikainen ilmiö, ja nuorison massakulttuurina se hiipui 1980-luvun puoliväliin mennessä. Varsinainen punk-kulttuuri säilyi silti muotivirtauksien ulkopuolella. Suomalaiset punk-yhtyeet ovat tehneet kiertueita maailmanlaajuisten, ruohonjuuritasolla toimivien tee se itse -verkostojen avulla eri puolella maailmaa. Erityisesti suomalaiset 1980-luvun hardcore-punk-yhtyeet muistetaan edelleen hyvin maailmalla, tästä todistavat esimerkiksi japanilaisen Laukaus-yhtyeen kaltaiset tribuuttiyhtyeet, jotka pyrkivät kuulostamaan autenttisilta 1980-luvun suomalaisilta hc-kokoonpanoilta.^lähde?

HC-taustaisista yhtyeistä CMX, YUP ja Klamydia nousivat 1990-luvulla valtavirtasuosioon. Vuosikymmenen alkupuolella perustetusta Apulannasta tuli suosittu suomirock-yhtye. Punkin poliittisuus näkyi vuosikymmenen aikana nousseessa eläinoikeusliikkeessä. Punkyhteisössä korostuneen alkoholinkäytön vastineeksi 1990-luvun lopulla Suomeen rantautui päihteetön straight edge -liike, joka jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. 2000-vuosikymmenen puolivälistä alkaen punk koki Suomessa uuden nousukauden.^[12]

Punk-musiikki voidaan jakaa pienempiin alatyyleihin, joita ovat muun muassa:

• Luettelo suomalaisista punkyhtyeistä

• Marjala, Jari: Yy-kaa-koo-nee: Ramopunk!. Helsinki: Paasilinna, 2011. ISBN 978-952-5856-27-9
• McNeil, Legs & McCain, Gillian: Please kill me. Punkin sensuroimaton esihistoria. ((Please Kill Me. The Uncensored Oral History of Punk, 2002.) Suomentanut Ike Vil) Helsinki: Like, 2004. ISBN 952-471-264-4
• Miettinen, Kimmo (toim.): Hilse. Suomipunkin alku ja juuri. Helsinki: Like, 2008. ISBN 978-952-01-0126-8
• Nyman, Jake: ”Punk rock”, Rocktieto. Osa 3 N–Z, s. 107–109. Pirkkala: Fanzine Oy, 1982. ISBN 951-99372-4-2
• Robb, John (toim.): Punk! Brittipunkin haastatteluhistoria. ((Punk Rock. An Oral History, 2006.) Suomennos: Ilkka Salmenpohja) Helsinki: Like, 2007. ISBN 978-952-01-0002-5
• Wallenius, Waldemar (toim.): Punk. Rokkishokki. Pirkkala: Lehtijussi, 1978. ISBN 951-99175-4-3

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Punk.

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Punk.

• Punklandia – kansakunnan punk-muisti: suomipunkin vaikuttajat ja ihmisten muistot. Yle.
• Punkin maihinnousu. Ylen Elävä arkisto.
• Uusiopunk. Ylen Elävä arkisto.
• Ramopunk.com.
• Punkmuseo.