Puukkojunkkarit

Puukkojunkkarit eli häjyt olivat Etelä-Pohjanmaalla lähinnä 1800-luvulla esiintyneitä rettelöitsijöitä ja rauhanhäiritsijöitä, joiden keskuudessa tappelut olivat yleisiä. Puukkojunkkarit rellestivät kutsumattomina vieraina häissä, ajelivat toisten hevosilla, kiertelivät humalapäissään ympäri pitäjiä, harrastivat uhkapelejä, yöjuoksua tai varastelua. Osa heistä syyllistyi tappoihin, murhiin tai väkivaltaisiin kuolemantuottamuksiin.

Pahinta puukkojunkkarius oli Lapuanjoen keskiosan seurakunnissa Kauhavalla, Ylihärmässä, Alahärmässä, Lapualla ja näiden naapurustossa sekä Laihian suurpitäjässä ja Vähässäkyrössä. Ruotsinkielisestä alueesta väkivalta kosketti ankarimmin maakunnan keskiosia kuten Vöyrin ja Mustasaaren suurpitäjiä sekä Pirttikylää. Vähäisintä häjyily oli Etelä-Pohjanmaan reuna-alueilla, kuten Suupohjassa, Pietarsaaren pitäjässä ja aika ajoin osassa Järviseutua.

Ensimmäiset puukkojunkkareiden tiliin laskettavat tapot tehtiin Etelä-Pohjanmaalla jo 1790-luvulla, mutta heidän varsinainen ”kulta-aikansa” sijoittui 1820–1880-luvuille. Vaikeimmissa puukkojunkkaripitäjissä tapahtui 1800-luvulla keskimäärin yli 20 henkirikosta 100 000 asukasta kohti, mikä on noin kymmenkertainen määrä 2000-luvun alun Suomen henkirikoslukuihin verrattuna.

Puukkojunkkarien toimintaa on myöhemmin romantisoitu ja ihannoitukin, ja heidän muistonsa on nähty olennaisena osana Etelä-Pohjanmaan identiteettiä. Toisaalta esimerkiksi Artturi Leinonen kirjoitti vuonna 1954 Meidän maa -kirjan osiossa ”Etelä-Pohjanmaa”, että puukkojunkkarien toiminta oli kielteinen asia ja pahoitteli sen ihannointia.

Puukkojunkkareita tuli kaikista yhteiskuntaluokista. Tuomittuina oli niin talollisia, renkejä, torppareita kuin itsellisiä tai sotilaita ja etenkin heidän jälkeläisiään. Ilmeisesti arkinen aherrus pelloilla ja tervametsissä pitkine työpäivineen lähensi eri yhteiskuntaluokkien nuoria miehiä toisiinsa niin, että myös sakkiuduttiin työpäivän kokoonpanossa tavallisesti talollistenpoikien johdolla. Rikollista uraansa aloittaessaan puukkojunkkarit olivat monesti vielä alaikäisiä, joten häjyily liittyy samalla osana Suomen nuorisorikollisuuden syntyhistoriaan.

Lakeuksien raivaaminen viljelykselle, mikä toteutui rinnan häjyilyn kanssa, vaati eteläpohjalaisen yhteisön arvostamaa raakaa fyysistä voimaa. Sitä samaa ilmensivät kuitenkin omalla tavallaan myös väkivaltaiset tappelut. Niihin tempautuneet puukkojunkkarit olivat siksi pelättyjä ja kunnioitettujakin. Härmäläinen häjy tappeli kunniansa vuoksi. Mitään tai ketään ei saanut pelätä, vaan kunnon mies tappeli. Puukkojunkkareita oli usein vaikea saada tuomituksi, sillä harva ihminen rohkeni todistaa heitä vastaan. Puukkojunkkarit saivat osakseen myös ihailua ja kunnioitusta, koska he uskalsivat vastustaa yhteiskuntaa ja virkavaltaa.^[1]

Puukkojunkkarien nousua on pyritty selittämään monin tavoin. Etelä-Pohjanmaan elintaso kohosi 1700-luvulla ja pysyi tuon ajan mittapuun mukaan korkeana pitkälle 1800-lukua, minkä johdosta varsinkin häät muodostuivat suurellisiksi tilaisuuksiksi runsaine alkoholitarjoiluineen. Tutkijoista Kustaa Vilkuna pitikin juuri rahahäitä tärkeänä perustana puukkojunkkariuden synnylle.^[2] Yrjö Alanen ja Pentti Virrankoski ovat kiinnittäneet huomiota eteläpohjalaisen virkavallan laadulliseen kehnouteen,^[3] kun taas Erkki Lehtinen ja Matti Sarmela ovat selvimmin nähneet väkivaltarikollisuuden erityisenä nuorisokysymyksenä.^[4]

Elina Haavio-Mannilan mukaan puukkojunkkarius oli pohjalainen joukkoilmiö, jonka voi osaltaan selittää kyläkurin pohjalta käsin. Hän esittää vastakkainasetteluna organisaation ja disorganisaation, sopeutuvuuden ja sopeutumattomuuden vallitsevaan järjestelmään.^[5] Heikki Ylikangas on puolestaan korostanut turhautumisen ja sosiaalisen alemmuudentunteen merkitystä puukkojunkkari-ilmiön synnyssä. Vaikka Etelä-Pohjanmaalla tilattoman väestön määrä oli pieni, ei maakunnan nuorille miehille aina ollut kotiseudullaan mahdollisuutta oman tilan perimiseen ja oman varallisuuden luomiseen, mikä johti turhautumiseen.^[6]

Reino Kallion puukkojunkkariteoria perustuu ajatukselle liian pitkälle viedyn sosiaalisen kontrollin synnyttämästä vastareaktiosta. Hän näkee nuorison väkivaltakäyttäytymisen protestiluontoisena kapinana valtakoneiston painostusta, erityisesti paikallislakeja ja pitäjäkuria vastaan. Lievistä ilkitöistä alkanut vastarinta johti häjyiksi leimaamiseen ja kierteeseen kohti vakavia rikoksia. Näin tapahtui varsinkin siksi, että yleistä lakia tiukempi pitäjäkuri alensi rikoskynnystä merkittävästi. Tällöin monia nuorten uusia vapaa-ajan viettotapoja kuten yöjuoksua, joka tulkittiin öisen ulkonaliikkumiskiellon rikkomiseksi (ks. Ulkonaliikkumiskielto Suomessa), alettiin pitää uhkana sääty-yhteiskunnan olemassaololle. Siksi yöstelystä – kuten muistakin pitäjäkuririkkomuksista – ryhdyttiin rankaisemaan käräjillä.

Puhdasoppinen kirkko sekä 1700- ja 1800-luvun uskonnolliset herätysliikkeet, muun muassa herännäisyys, suhtautuivat moraalisistakin syistä kielteisesti nuorten vapaa-ajan harrastuksiin. Seurauksena oli eri uskonsuuntien välistä kilpailua, joka johti ensin kirkkokurin koventumiseen ja sitten pitäjäkuriin. Asiantilaa kärjisti lisäksi tervan- ja kydönpolton synnyttämä työvoimapula, joka kiristi työoloja samaan aikaan, jolloin vauras talollisväestö kilpaili keskenään rakennuttamalla komeita puolitoista- tai kaksifooninkisia asuintaloja. Vetoamalla yhteisiin järjestyssääntöihin isäntien ei tarvinnut erikseen työvoimapulan vallitessa kiistellä kurinpidosta lastensa tai palkollistensa kanssa. Lisäksi lisääntynyt juopottelu aiheutti ongelmia paitsi perheille myös ristiriitoja yhteisöjen sisälle.

Tavallisesti maaherralla vahvistetut kurisäädökset rajoittivat tai säännöstelivät yksityiskohtaisesti nuorten muutenkin vähäistä vapaa-aikaa: yöjuoksun lisäksi tanssien, kuuliaisten ja häiden viettoa, kuokkavierailua, liikkumista, kokoontumista, viinan käyttöä, kortinpeluuta sekä yleistä metelöimistä ja joutilaisuutta. Koska nuoret ikäluokat tekivät yleensä raskaimmat ruumiilliset työt, ryhdyttiin siksi 1800-luvulla estämään uhkasakoin vapaapäiviäkin. Lapualla, Laihialla ja Mustasaaressa niiden pitäminen kiellettiin palkollisten lisäksi myös talollis- ja torppariväestöltä. Lakeuksien raivaaminen vaati siten paitsi tiukkaa järjestystä, itsekuria ja yhteisöllisyyttä myös ahkeraa työkulttuuria ja yrittämistä.

Äärimmillään pitäjäkuri johti jopa nuorten joukkokriminalisointeihin, kuten tapahtui Kauhavalla ja Vähässäkyrössä 1770- ja 1780-luvulla, Vöyrillä 1820- ja 1830-luvulla sekä Laihian ja Lapuan suurpitäjissä parikymmentä vuotta myöhemmin. Pitäjäkuria toteutettiin joukkorangaistuksin ja käräjille saakka vietynä ainoastaan tietyissä Etelä-Pohjanmaan rintapitäjissä, ei – mahdollisia yksittäisiä poikkeustapauksia lukuun ottamatta – muualla Suomessa. Kokonaisuudessaan häjyilyn taustalla oli yhteiskunnallis-taloudellisen murroksen aikaansaama pitkäaikainen kriisi, jonka viranomaisten johtama ja ylläpitämä pitäjäkuri laukaisi nuorisoväkivallaksi. Näin syntynyt väkivaltakulttuuri alkoi lopulta ruokkia myös itse itseään.^[7]

Kallion ensi kerran väitöskirjassaan 1982 esittämää mallia on kutsuttu myös nuorisokapinateoriaksi.^[8] Sen päälähteitä ovat käräjäpöytäkirjat sekä paikallisarkistojen asiakirja-aineistot. Teoria lähenee kansainvälisesti tunnetun sosiologin Anthony Giddensin yhtenä tärkeimmistä rikollisteorioista pitämää leimautumisteoriaa, joka ei pidä rikollista käyttäytymistä yksilöiden tai ryhmien ominaisuuksina, vaan vuorovaikutusprosessina rikollisten ja ei-rikollisten välillä. Teoria lähtee käsityksestä, että mikään teko ei ole itsessään rikollinen, vaan rikollisuuden määrittelyt ovat osa vallankäyttöä. Rikolliseksi leimattu yksilö joutuu auktoriteettien syrjimäksi, mikä edistää rikollista käyttäytymistä ja syrjäytymistä valtaväestöstä. Tällainen näkemys tulee välillisesti esille myös näytelmässä Pohjalaisia.^[9]

Sekä suomen- että ruotsinkielisen Etelä-Pohjanmaan rintapitäjissä pitäjänlakeja ja järjestyssääntöjä puolustaneet kohdistivat valtapyrkimyksensä erityisesti nuoreen työtä tekevään väestönosaan kuten talollisten, torppareiden tai itsellisten lapsiin sekä sotilaisiin ja palvelusväkeen, jotka olivat yhteiskunnallisesti alisteisessa asemassa. Heitä sakotettiin kihlakunnanoikeuksissa pitäjäkurin rikkomisesta Ruotsinvallan kolmena viimeisenä vuosikymmenenä satamäärin, joten kyseessä oli samalla tiettävästi ensimmäinen laajamittainen yhteiskunnallinen nuoriso-ongelma Suomessa.^[10]

Paikallistasolla järjestyksen ylläpitäjiä olivat talojen isännät sekä luottamusmiehistä lähinnä oltermannit ja kihlakunnanoikeuksien lautamiehet, joiden velvollisuutena oli ilmiantaa viranomaisille sääntöjä rikkoneet. Oltermanneja toisinaan jopa sakotettiin järjestystehtävien laiminlyömisestä. Järjestyshäiriöihin syyllistyneitä pyrkivät myös monet nimismiehet ottamaan kiinni ja saattamaan heidät tuomittaviksi. Pahimpiin järjestyshäiriöihin nimismiehet joutuivat kutsumaan avuksi venäläistä sotaväkeä eli kasakoita – heistä yksi jopa surmattiin häissä Lapualla 1862.^[11] Nuoriin kohdistunut järjestyksenpito ja sitä seurannut toistuva kriminalisointi johtivat heidän syrjäytymiseensä yhteisöstä. Tällöin osa heistä näki itsekin itsensä rikollisena, toimi sen mukaan ja jopa kerskaili rikollisilla ”uroteoillaan”, joiden kohteiksi joutuivat toisinaan myös nimismiehet, papit ja luottamusmiehet. Viimeksi mainittuihin kohdistunutta häiriköintiä kuvaa Santeri Alkio Puukkojunkkarit-romaanissaan.^[12]

Kun järjestyssääntöjä ja pitäjänlakeja alettiin säätää ja toteuttaa 1700-luvun jälkipuoliskolla maaherrojen, muiden viranomaisten ja papiston aloitteesta, sitä seurasi puukkojunkkarien esiinmarssi ja väkivallan nousu. Suomen sodan aikana järjestelmä oli pois käytöstä, mutta 1810-luvulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa kurinpito tehostui ja monipuolistui entisestään, mistä puolestaan alkoi häjyjen ”kulta-aika”. Mitä ankarammaksi pitäjän kurinpito kehittyi, sitä korkeammalle kohosivat jonkin ajan kuluttua kyseisen alueen henkirikollisuusluvut. Alhaisen kuritason pitäjissä henkirikollisuus taas oli huomattavasti vähäisempää.^[13]

Tiukimmillaan yhteiskunnallinen kontrolli ja sen jälkeinen väkivaltarikollisuus olivat Reino Kallion mukaan 1800-luvun puolivälissä, jolloin pitäjäkuri sai paikoin miltei joukkorangaistusten luonteen ja jolloin järjestyssääntöjen rikkomisesta tuomittiin käräjillä parissakymmenessä vuodessa noin 1 250 eteläpohjalaista. Tällöin laadittiin aikakauden ehkä kuuluisin pitäjänlaki, Lapuan laki (1843), jonka perusteella suurpitäjässä rangaistiin ensirikoksena lähes viittäkymmentä myöhemmin puukkojunkkarina tunnettua nuorta, muun muassa Antti Rannanjärveä ja Jaakko Pukkilaa. Suurina nälkä­vuosina pitäjäkurirangaistuksia ei yleensä annettu, mutta 1870-luvulta alkaen hyväksyttiin vielä joitakin uusia järjestyssääntöjä. Sakotukset jatkuivat – tosin hiljalleen laantuen – aina 1880- ja 1890-luvun vaihteeseen saakka.^[14]

Kirkkokurista kehittynyt pitäjäkuri oli syntynyt ruotsinkielisellä Etelä-Pohjanmaalla, josta se oli levinnyt asteittain sisämaahan päin niin, että maakunnan reuna-alueet kokivat sen joko tavallista lievempänä tai välttivät sen miltei kokonaan. Samaa etenemiskaavaa noudatti myös siitä vähän ajan kuluttua tapahtunut henkirikollisuuden kasvu. Pitäjäkurikäytäntö puolestaan päättyi ensiksi Suupohjassa ja Uudenkaarlepyyn–Pietarsaaren seuduilla, joiden väkivaltakaan ei ehtinyt päästä juuri alkua pidemmälle. Teuvalla käräjöintiin johtavia kurisääntöjä alettiin laatia vasta kuntakokouskaudella, joten henkirikollisuuden nousukin siirtyi aivan 1800-luvun loppuvuosiin. Pisimpään sekä pitäjäkuri että puukkojunkkari-ihanteet säilyivät kuitenkin maakunnan keskiosassa eli Kyrönmaan, Maalahden, Mustasaaren sekä entisen Suur-Lapuan kunnissa ja lopulta myös Kuortaneen–Alavuden seudulla.^[15]

Järjestyssääntöjä laadittiin Etelä-Pohjanmaan ulkopuolellakin, mutta ne eivät tiettävästi muualla maassa johtaneet sellaisiin laajamittaisiin käräjätuomioihin kuin Etelä-Pohjanmaan rintapitäjissä. Vaikka läntisessä Suomessa henkirikollisuusluvut olivat paikoin aika korkeita, ne eivät silti läheskään yltäneet Etelä-Pohjanmaan tasolle. Pitäjäkuri ja puukkojunkkarius olivatkin siten sääty-yhteiskunnan aikana lähinnä vain eteläpohjalaisia erikoisuuksia.^[16]

Ankaralla kurinpidolla pyrittiin vahvistamaan patriarkaalisen sääty-yhteiskunnan perustaa, kun taas puukkojunkkariudessa oli pohjimmiltaan kyse yksilöllisten toimintamahdollisuuksien esiintulosta, mikä aiheutti näiden kahden voiman välille syvän ristiriidan. Kun paikallinen järjestyksenpito perimmältään epäonnistui, se osaltaan johti kollektiivisen sääty-yhteiskunnan vähittäiseen murentumiseen ja kansalaisyhteiskunnan alkavaan nousuun.^[17]

Puukkojunkkarien toiminta tuli pian Suomen senaatinkin tietoon, ja erityisesti J. V. Snellman kiinnitti huomiota Alahärmän poikkeuksellisen suuriin henkirikoslukuihin. Alueelle päätettiin lähettää nimismieheksi tarpeeksi luja­otteinen mies, joka pystyisi saamaan heidät kuriin. Tehtävään valittiin Krimin sodan veteraani Adolf Hägglund (myöhemmin kansanlaulustakin tunnettu ”Kauhavan ruma vallesmanni”), joka vuonna 1864 tuli Kauhavan sekä Ala- ja Ylihärmän nimis­mieheksi ja ryhtyi tarmokkaisiin toimiin puukko­junkkareita vastaan. Hän joutui murhayrityksenkin kohteeksi, mutta onnistui lopulta 11. lokakuuta 1867 pidättämään Antti Isotalon ja Antti Rannanjärven.

Pitkän oikeudenkäyntisarjan jälkeen kumpikin puukkojunkkari tuomittiin vuoden 1869 alussa monista rikoksista. Isotalo sai käräjillä kuolemantuomion, joka tosin olisi käytännössä merkinnyt karkotusta pakkotyöhön Siperian kaivoksiin,^[18] mutta senaatti päätti muuttaa tuomion 12 vuodeksi vankeutta. Rannanjärvi taas sai raipparangaistuksen sekä niin suuret sakot, ettei hänen uskottu pystyvän niitä maksamaan, minkä vuoksi hän joutuikin suorittamaan rangaistuksensa vesileipävankeutena.^[19]

Väkivallan aalto talttui 1800-luvun loppupuoliskolla osaksi herännäisyyden ja siirtolaisuuden, mutta varsinkin nuoriso­seurojen ja raittius­liikkeen ansiosta, kun nuorten omaehtoiselle toiminnanhalulle ja seurustelun tarpeelle luotiin hyväksytty kanava. Kunnallishallintouudistus 1800-luvun lopulla erotti kunnan ja kirkon omiksi yksiköikseen, joten sen yhteisön osat, jonka tarpeisiin pitäjäkurisäännöt oli luotu, joutuivat erilleen toisestaan. Kansanopetus loi puolestaan uskoa opettamiseen ja kasvattamiseen rangaistusten sijasta, ja siirtolaisuus purki yhteiskunnallisia epäkohtia.

Herrasväen keskuuteen levinnyt fennomania tasoitti eri yhteiskuntaryhmiä erottavaa henkistä juopaa, samoin rautateiden ansiosta tapahtunut liikkuvuuden lisääntyminen, talouselämän uudet vaatimukset sekä yleinen näköpiirin avartuminen veivät pohjaa pikkutarkkojen järjestyssääntöjen määräyksiltä. Kun vielä vuoden 1889 rikos­laki edellytti entistä humaanimpia ja lievempiä rangaistuksia, paikalliset pitäjäkurisäännöt menettivät asteittain merkityksensä, jonka jälkeen enin väkivaltakin vähitellen tyrehtyi.^[20]

• Matti Haapoja Isostakyröstä / Ylistarosta
• Jaakko Jaakonpoika Hautamäki eli Pikkulammi, sai surmansa Puustellin verihäissä Ylihärmässä 3. lokakuuta 1867
• Juha Huhtamäki, ent. Passinen
• Antti Isotalo eli ”Isoo-Antti” (1831–1911) Alahärmän (aik. Uudenkaarlepyyn) Vuoskoskelta
• Juha Antinpoika Leskenantti eli ”Anssin Jukka” (s. 1835)
• Tuomas Tuomaanpoika Lööpäri eli ”Pikku-Tuppu”, Antti Rannanjärven veli
• Jaakko Pukkila eli ”Pukkilan Jaska” (s. 1831) Kauhavalta
• Antti Rannanjärvi (1828–1882) Ylihärmästä
• Jukka Rannanjärvi (1849–1868), Antti Rannanjärven poika, kuoli vankeudessa Vaasassa
• Kaapo Sivula eli ”Kiipeli” (s. 1843)

• Härmästä poikia kymmenen
• Suomen nuorisorikollisuuden syntyhistoria

• Alanen, Yrjö, Puukkojunkkarien aika. Helsinki 1931.
• Haavio-Mannila, Elina, Kylätappelut. Sosiologinen tutkimus kylätappeluinstituutiosta. Helsinki 1958.
• Hokkanen, Kari, Kurilla kiltiksi – vai päinvastoin? Ilkka 26.9. 2009.
• Kallio, Reino, Eteläpohjalaisen nuoriso-ongelman synty. Studia historica Jyväskyläensia 40. Jyväskylä 1989. ISSN 00081-6523-40, ISBN 951-680-143-9.
• Kallio, Reino, Eteläpohjalaisen työnteon ja yrittämisen taustahistoria. Eteläpohjalaiset Juuret 2 / 2015. https://historiatieto.wordpress.com/etelapohjalaisen-tyonteon-ja-yrittamisen-taustahistoria/
• Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki 2009. ISBN 978-952-92-5261-9.
• Kallio, Reino, Lapuan laki (1843) yleisen järjestyksen toteuttajana. Eteläpohjalaiset Juuret 3 / 2013. http://historiatieto.wordpress.com/lapuan-laki-ja-yleinen-jarjestys/ .
• Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Jyväskylä 1982. Jyväskylän yliopisto. Väitöskirja. ISBN 951-678-680-4.
• Kallio, Reino, Puukkojunkkareiden aika. aika/^{[vanhentunut linkki]}
• Lehtinen, Erkki, Lapuan historia II. Vaasa 1984.
• Lehtinen, Erkki, Suur-Ulvilan historia I. Pori 1967.
• Paulaharju, Samuli: Härmän aukeilta. WSOY, 1947. ISBN 951-0-20917-1 .
• Pietiläinen, Timo: Kauhavan historia 1. Kivikaudesta kaupungintaloon. Kauhavan kaupunki, 1999. ISBN 951-98051-1-7 .
• Rajala, Juha, Kurittajia ja puukkosankareita. Väkivalta ja sen kontrollointi Kannaksen rajaseudulla 1885–1917. Helsinki 2004. SKS.
• Remes, Mika, Isotalo ja Rannanjärvi janosivat julkisuutta. Tiede 2011, nro 1.
• Sarmela, Matti, Recipro systems of rural society in Finnish-Karelian culture area: with special reference to social intercourse of the youth. Helsinki 1969.
• Vilkuna, Kustaa, Herännäisyys sosiaalisena tekijänä. Kyrönmaa VII. Helsinki 1950.
• Virrankoski, Pentti, Härmän häjyt ja Kauhavan komiat. Kotiseutu 1965.

• Paulaharju, Samuli: Härmän aukeilta. WSOY 1932, luku Härmän veri, pdf-tiedostona Dorian Kansalliskirjastossa
• Ylikangas, Heikki 1976, Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790-1825. Helsinki: Otava

• Alahärmän kunnan sivut (Arkistoitu – Internet Archive)
• Lapuan laki .
• Häjyistä Ylen Elävässä arkistossa