Lauri Ikonen

Lauri Ilmari Ikonen (10. elokuuta 1888 Kuopio^[1] – 21. maaliskuuta 1966 Helsinki) oli suomalainen kansallisromantiikkaa edustanut säveltäjä, koulutukseltaan filosofian kandidaatti. Ikonen oli Armas Järnefeltin ja Paul Juonin oppilas.

Ikosen vanhemmat olivat arkkitehti, rehtori Leander Ikonen ja Jenny Matilda Wiklund ja puoliso 1920–1937 Elvi Tallqvist sekä vuodesta 1954 Kirsti Emilia Viianto.^[1] Hänen sisarensa oli oopperalaulaja Hertta Weissman^[2] ja lapsenlapsensa kapellimestari John Storgårds.^[3] Ikonen kuului Teoston perustajiin ja toimi sen ensimmäisenä toimitusjohtajana.^[4] Ikonen esiintyi sekä orkesterinjohtajana että säestäjänä. Pro Finlandia -mitali hänelle myönnettiin vuonna 1952, myöhemmin valtion taiteilijaeläke.^[1]

Ikonen oli tuottelias säveltäjä, joka sai lempinimen "viimeinen sibeliaani" kansallisromanttisen tyylinsä johdosta. Hänen teoksilleen on ominaista koruton, aito tunteikkuus.^[2] Vaikka samojen vuosikymmenten modernistisukupolvea vieroksuttiin, Ikosen musiikki edusti ilmeisesti jossain määrin yleisön makuun jopa liiankin perinteisiä muotoja. Säveltäjän tuotannon unohdusta osoittaa, että hänen kaksi viimeistä sinfoniaansa saivat odottaa kantaesityksiään vuoteen 2017 ja 2020.^[3]

• Sinfonia nro 1 G-duuri Sinfonia inornata, 1920
• Sinfonia nro 2 d-molli, 1922
• Sinfonia nro 3 b-molli Lemmin poika, 1942
• Sinfonia nro 4 A-duuri Sinfonia concentrata, 1943
• Sinfonia nro 5 C-duuri Sinfonia aperta, 1943
• Sinfonia nro 6 e-molli, 1950-luku
• Pianokonsertto
• Sellokonsertto, 1942
• Viulukonsertto h-molli, 1941
• Concerto intima pianolle ja orkesterille
• Jousikvartetto a-molli, 1924
• 2 pianotrioa, 1912 ja 1940
• 2 viulusonaattia, 1914 ja 1943
• Pianosonaatti
• Runsaasti kuorolauluja

• Väinö Siikaniemi : Saarelle selälliselle. Säveltäjä Lauri Ikonen Urajärvellä, Suomen Kuvalehti, 04.09.1926, nro 36, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot