Idylli
Idylli (m.kreik. εἰδύλλιον, eidyllion, pieni kuva)[1][2] rauhaisa, tunnelmallinen olotila.[3]
Kirjallisuudessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kertomarunouden lajina idylli kuvailee sopusointuista luonnonläheisyyttä ja sen tuomaa rauhaisaa onnea. Idylli tavallisesti kuvailee ja ihannoi yksinkertaisia maalaisoloja ja tavalliselle kansalle ominaista elämää.[3][4]
Runoudessa idyllin esikuvia ovat olleet esimerkiksi Ruutin kirja Raamatussa ja antiikin aikaisen kreikkalaisen runoilija Theokritoksen doorilaisella murteella kirjoittamat heksametrisäkeiset paimenrunot, joissa hän kuvaili sisilialaisten paimenten elämää usein aiheenaan rakkaus. Theokritoksen esikuvana olivat kreikkalainen paimenrunous eli bukolinen runous ja sisilialaiset kansanlaulut.[3][5] Roomalaisen runoilija Vergiliuksen eklogien esikuvana olivat puolestaan Theokritoksen runot.[3] Keskiajalla muun muassa 1300-luvulla elänyt italialainen Francesco Petrarca taas jäljitteli edeltäjiään.[2]
Idyllejä on kirjoitettu niin renessanssin, klassismin kuin esiromantiikankin aikana.[3] Tämän lajityypin kukoistuskausi sijoittuu renessanssin ja barokin aikaan ja ilmentyy paimenrunoudessa. Idyllejä loivat muun muassa italialaiset Jacopo di Sannazaro, Giovanni Battista Guarini, Torquato Tasso, portugalilais-espanjalainen Jorge de Montemayor ja espanjalainen Miguel de Cervantes. Lajityypin vahvin edustaja oli 1700-luvulta alkaen niin sanottu idyllieepos, jollaisia kirjoittivat sveitsiläinen Salomon Gessner ja saksalaiset Johann Wolfgang von Goethe, Ewald von Kleist ja Johann Heinrich Voss sekä suomalainen Johan Ludvig Runeberg, jonka teoksia ovat Hirvenhiihtäjät, Hanna ja Jouluilta. Myöhemminkin idyllirunoutta on kirjoitettu, mutta harvanlaisesti. Sitä edustavat esimerkiksi saksalaisen Nobel-kirjailija Gerhart Hauptmannin teos Anna, saksalaisen Nobel-kirjailija Thomas Mannin teokset Herra ja koira ja Gesang vom Kindchen sekä Eino Leinon kertomaruno Vanha pappi vuodelta 1921.[2]
Kuvataiteessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuvataiteessa idylli on harmonisen olotilan, paikan, seudun tai maiseman kuvaaminen, varsinkin ihannoitu maisema ja maalaiselämän kuvaus. [6]
Idyli voi tarkoittaa myös taidetta, joka usein kuvaa idealisoiden esimerkiksi perhe-elämää, työtä tai muuten levollista olemassaoloa.[7]
Idylli saattaa olla maalaus, jossa kuvataan paimen eläimineen maaseutuympäristössä. Kuvaus on luonnonmukaista, maalauksen kolme osa-aihetta – paimen, eläin ja ympäristö – ovat harmonisessa ykseydessä, joka estää kuvaa olemasta joko maisema, genremaalaus tai vain yksinkertaisesti kuva eläimestä. Tällaisessa kokonaisuudessa luonto kuvataan usein koruttomalla, realistisella tavalla. Tällaisten kuvien henkilöt ovat usein yksinkertaisia, jotka asuvat sivistymättömissä olosuhteissa, he luonnehtivat naivisuutta ajattelussaan ja kuitenkin elävät onnellisina ja iloisina. Esitystapa ei ole koominen, vaan tunteellinen, joskus sentimentaalinen.
Kirjassaan Landscape and Memory Simon Schama jakaa arkadiat idyllisiin ja villeihin ja toteaa:
»Voi väittää, että molemmat arkadiat, idyllit ja villit, ovat urbaanin mielikuvituksen maisemia. [8]»
Musiikissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Musiikkiin nimitys idylli on lainattu kirjallisuudesta. Sillä tarkoitetaan melko suppeaa ja rauhallista soitinsävellystä, joka tunnelmaltaan viittaa luontoon tai maalaisympäristöön.[2][9]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Liddell, Henry George & Scott, Robert: εἰδύλλιον, τό A Greek-English Lexicon. 1940. Oxford: Clarendon Press / Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi)
- ↑ a b c d Otavan iso tietosanakirja. (Osa 3, palsta 1075, hakusana idylli) Helsinki: Otava, 1963.
- ↑ a b c d e Uusi tietosanakirja. (Osa 8, palsta 254, hakusana idylli) Helsinki: Tietosanakirja oy, 1962.
- ↑ Nykysuomen sanakirja. (Hakusana idylli) Helsinki: WSOY, 1951–1961.
- ↑ Uusi tietosanakirja. (Osa 20, palsta 963, hakusana Theokritos) Helsinki: Tietosanakirja oy, 1965.
- ↑ Konttinen, Riitta & Laajoki, Liisa: Taiteen sanakirja, s. 150. Otava, 2000.
- ↑ Taiteen Pikkujättiläinen, s. 226. WSOY, 1991.
- ↑ Schama, Simon: ”Et in Arcadia Ego”, Landscape and Memory, s. 525. New York: Alfred A. Knopf, 1995. (englanniksi)
- ↑ Virtamo, Keijo (toim.): Otavan musiikkitieto, s. 153. (Uudistettu laitos; ensimmäinen laitos ilmestyi 1987) Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14518-5