Kuollut mies vihastuu

Kuollut mies vihastuu
Elokuvan juliste.
Ohjaaja	Ilmari Unho
Käsikirjoittaja	Simo Penttilä Ilmari Unho
Tuottaja	Matti Schreck
Säveltäjä	George de Godzinsky
Kuvaaja	Kalle Peronkoski (sisäkuvat) Erkki Majava (ulkokuvat)
Leikkaaja	Elle Hongisto
Lavastaja	Ville Salminen
Pääosat	Joel Rinne Regina Linnanheimo Kaija Rahola Reino Valkama
Valmistustiedot
Valmistusmaa	Suomi
Tuotantoyhtiö	Suomi-Filmi Oy
Ensi-ilta	13. elokuuta 1944
Kesto	95 min
Alkuperäiskieli	suomi
Edeltäjä	Kuollut mies rakastuu
Seuraaja	Kuollut mies kummittelee
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OKNimi-testi OK

Kuollut mies vihastuu (ruots. Död man blir vred) on Ilmari Unhon ohjaama jännityskomedia vuodelta 1944, jossa eversti Rainer Sarmo eli ”Kuollut mies” etsii alamaailman johtajaa. Elokuva on yksi kolmesta Simo Penttilän omien tarinoidensa pohjalta käsikirjoittamasta Kuollut mies -sarjan elokuvasta^[1].

Eversti Sarmo ja kapteeni Vehmer viettävät rauhallista koti-iltaa. Vehmer häiriintyy yläkerran pianonsoitosta ja talonmies käy valittamassa valosta ikkunassa. Miesten pimennysverho on paikoillaan, joten he päättelevät valon kajastavan yläkerrasta ja lähtevät huomauttamaan asiasta. Portaissa heidän ohitseen ryntää nuori nainen, joka tulee yläkerrasta pianisti Maria Lichterin luota. Miehet menevät sisään avoimesta ovesta ja löytävät Marian pyörtyneenä lattialta. Herättyään nainen kiittää Sarmoa ja Vehmeriä, joiden lähdettyä hän päästää asuntoonsa salaperäisen Lukin; mies kertoo, ettei ole tavoittanut tyttöä, joka oli kääntynyt takaisin ulko-ovella hänet nähdessään.

Sarmo ottaa puhelimitse selvää Mariasta: hän on syntynyt Riiassa, hänellä on suomalainen äiti, hän on jäänyt leskeksi ja tullut Suomeen Nansen-passilla keväällä 1940. Samaan aikaan maahan on saapunut hämäräperäinen moravialainen liikemies Josef ”Josi” Hakim, joka omistaa agentuuriliikkeen. Osoittautuu, että Lichterillä vieraillut nainen, Leila Varta, piileskelee Sarmon asunnossa, jonne hän on livahtanut miesten auki jättämästä ovesta. Hän kertoo Sarmolle käyneensä toimittamassa veljensä kirjeen itselleen tuntemattoman naisen asuntoon. Vehmer on löytänyt kirjeen Lichterin eteisen lattialta; siitä löytyy Hakimin nimi ja osoite Koivikkokujalla.

Samaan aikaan Leilan veli Raimo ilmestyy Hakimin luo ja ilmoittaa lopettavansa yhteistyön. Hakim uhkailee häntä ja paljastaa kirjoittaneensa hänen nimissään raskauttavan kirjeen Marialle. Sarmo saapuu paikalle, yllättää Hakimin apurit ja riisuu myös Hakimin aseista. Kitkerän sananvaihdon jälkeen Sarmo lupaa ottaa selvää kaikista Hakimin juonista.

Kotona Sarmoa ja Vehmeriä kohti ammutaan vastapäisestä talosta. Vehmer lähtee jäljittämään ampujaa ja löytää Leilan seurasta Riku Aalloksen, Marian sulhasen, joka on uskotellut tytölle, että ampuja on Raimo. Hakim, joka pitää Raimoa vankinaan Aalloksen huvilassa Merilinnassa, kiristää niin ikään tähän vedoten Raimoa jatkamaan työtään eli rahanväärennöstä. Etevänä kemigrafina Raimo on valmistanut 1 000 markan mallilaatan, mutta kieltäytyy painamasta 5 000 markan laattaa. Raimo pitää pintansa ja sanoo tietävänsä, että koko koplan takana on Moskova.

Sarmo osallistuu Moravian eli Määrin lähetystön vastaanotolle, missä hän tapaa maan ministerin ja Hakimin, joka on lahjoittanut Moravian hyväntekeväisyyskeräykseen suuren rahasumman. Myös Maria on läsnä tilaisuudessa ja ottaa yhteen Hakimin kanssa, jota hän syyttää koko suunnitelman vaarantamisesta. Hakim taas väittää Marian olevan rakastunut Raimoon ja saaneensa tämän rimpuilemaan. Sarmo kuuntelee keskustelua oven takana ja yllättää Hakimin: ollessaan vaihtamassa lahjoittamaansa 100 000 markan summaa väärennettyyn rahaan Hakim löytääkin salkusta vain viestin ”Kuolleelta mieheltä”. Hampaitaan kiristellen Hakim joutuu todistamaan, miten Sarmo hänen läsnä ollessaan lahjoittaa samat 100 000 markkaa Moravian keräykseen.

Maria soittaa Vehmerille ja pyytää tätä avukseen seuraavana iltana. He tapaavat konnien lymypaikassa, missä Vehmer vastaa puhelimeen Lukin nimissä ja saa käskyn lähteä Merilinnaan. Tällä välin Sarmo on jo huvilalla ja joutuu Hakimin taivutteleman Leilan johdattamana konnien ansaan. Toisaalla Vehmer taltuttaa yhden Hakimin kätyreistä, mutta jää Marian juonen tuloksena loukkuun Lukin tullessa paikalle. Vehmer onnistuu sieppaamaan miehen aseen ja lyömään tämän tainnoksiin. Maria lepyttelee Vehmeriä ja sanoo vain näytelleensä.

Huvilalla Hakim saa tiedon, että koplan venäläinen pomo Arseni Gutskoff on tulossa paikalle. Mies saapuukin naamioituneena ja ryhtyy läksyttämään pelästynyttä Hakimia suunnitelmien epäonnistumisesta. Raimo ja Leila tuodaan sisään, jolloin Raimo kieltäytyy alkamasta ”ryssien kätyriksi” ja kertoo tehneensä väärennöksen vain vedonlyönnin ja ammattiylpeyden vuoksi. Vehmer ja Maria syöksyvät sisään ja yllättävät konnat. Maria paljastaa olevansa Boris Leidenin vaimo ja hakeneensa kostoa kolmen vuoden ajan: Hakim oli ilmiantanut aviomiehen Tšekalle ja käyttänyt omaksi hyväkseen tämän keksintöä. Hakim ei kuitenkaan tuntenut Mariaa, joka alkoi näytellä hänen liittolaistaan ja maanpetturi Aalloksen morsianta. Naamioitunut mies paljastuu Sarmoksi, jonka Marian apurit ovat vapauttaneet siteistä viereisessä huoneessa. Sarmo ilmoittaa, että oikea Gutskoff on pidätetty rajalla. Hakim yrittää paeta, mutta hän ja Aallos saavat tulitaistelussa surmansa. Sarmo kertoo halunneensa ampua Hakimin itse, koska tämä oli lyönyt häntä, paljastaen näin vihastumisensa syyn.

Kotona Sarmo ja Vehmer kuulevat jälleen pianonsoittoa yläkerrasta. Vehmer päättelee Raimon olevan paikalla Marian luona ja arvelee, ettei Sarmo ole suinkaan vihastunut vaan ”pihkaantunut”.^[2][3]

Elokuvan tapahtumat on sidottu ajankohtaansa: eletään jatkosotaa, pimennysmääräys on voimassa ja Neuvostoliitto on soluttanut salaisia agenttejaan kaupunkiin. Kuvaukset alkoivat syyskuun lopussa 1943 ja kestivät neljä kuukautta. Myös itse elokuvan tekoon sota vaikutti, sillä lopputöitä jouduttiin Helsingin pommitusten vuoksi lykkäämään, ja ensi-iltakin siirtyi usealla kuukaudella. Sarmo oli edellisessä Kuollut mies -elokuvassa kihlautunut, mutta jatko-osassa aikaa on kulunut kolmisen vuotta; Sarmo on edelleen poikamies eikä kihlauksesta mainita enää mitään. Elokuvan loppupuolen repliikkejä on korjailtu kuvausvaiheessa puolueettomampaan asuun, taustalla oli ilmeisesti Moskovan välirauha. Yleisömenestys oli jonkin verran vuoden keskitasoa parempi. Suomi-Filmin myöhemmässä videoversiossa vuodelta 1990 on mukana myös poistettuja jaksoja.^[4]

Elokuva viehätti monia arvostelijoita. Aamulehden kriitikko Olavi Veistäjän mukaan se oli ”kotimaisen elokuvatuotannon paras tähänastinen saavutus”, Ilta-Sanomien mielestä ”erikoisen herkulliseksi sen teki aktuelli huumori”. Kirjoittaja piti elokuvaa kokonaisuudeltaan ehyempänä kuin edeltäjäänsä, joskin siitä hänen mukaansa puuttui ”se vähitellen huippuunsa kehittyvä jännitys”, mikä oli ominaista edeltäjälle. Suomen Sosialidemokraatti -lehden Toini Aaltonen huomautti juonen kulun onnahtelusta ja piti henkilöohjausta ilmeikkäänä mutta liian alleviivattuna, jonka takia pahikset erottuivat hyviksistä liian helposti. Näyttelijäntyötä kiitettiin, ja erityisesti Joel Rinteen loistavaan roolisuoritukseen kiinnitettiin huomiota.^[5]

Erään televisioajan kriitikon mukaan sekavan elokuvan kestävintä antia ovat Kalle Peronkosken kuvaus, Ville Salmisen lavastukset ja George de Godzinskyn musiikki.^[6]

• Kuollut mies rakastuu
• Kuollut mies kummittelee